I never knew what love like this before, that kind of love that I could not find on my own

Palatessani Helsinkiin jälleen vuosien jälkeen, kaupunki tuntui hengittävän nyt kevyempää ilmaa. Katsellessani junan ikkunasta ulos, näin laakean ympäristön, jota koristivat katuvalot ja korkeat rakennukset. Vajosin hetkeksi omiin ajatuksiini. Olin pitkään pelännyt palata sinne, mistä kauan sitten lähdin. Helsinki toi pitkään mieleeni monia muistoja, jotka tuntuivat samaan aikaan niin haikeilta, mutta samalla niin kaukaisilta. Ihastellessani Aleksanterinkadun kauniita jouluvaloja, muistin kävelleeni tuota katua monesti aikaisimpinakin vuosina. Tämä kaupunki oli elossa vuodenajasta riippumatta. Ihmiset istuivat tunnelmallisissa pubeissa sekä ravintoloissa ystäviensä seurassa, nauroivat pienessä hiprakassa ja elivät hetkessä. Samanaikaisesti jokin minussa kaipasi aikaa, jolloin vietin yhden kesän asuen Kumpulassa pienessä soluyksiössäni. Tuota aikaa jolloin vielä etsin sitä, minne olin oikeastaan matkalla. Samalla ymmärsin, että tuo oli etappi elämässäni joka minun täytyi kulkea tullakseni tänne missä olen juuri nyt.
Joululoma on ollut ihanan rentouttavaa aikaa. On ihanaa vain olla, katsoa elokuvia, syödä suklaata ja aina niin yhtä hyvää joulruokaa. Oli meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Paljon on tapahtunut kuluneen vuoden aikana. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa todella toivoin, että tämä vuosi olisi jo pikimmiten ohi. Taisin toivoa viime joulukuussa tästä vuodesta helpompaa. Tänä vuonna en tee sitä virhettä. Millaisena se tuleekaan, otan sen vastaan ja toivon omaavani kärsivällisyyttä sekä uskoa niihin tilanteisiin jolloin on vaikea nähdä tuota hetkeä pidemmälle. Tämä vuosi todella opetti sen, että katsoessamme olosuhteisiin kadotamme helposti elämästämme kokonaiskuvan. Sen, että kaiken takana on tarkkaan piirretty suunnitelma jota vain menetykset, kasvamiset, sekä elämäntilanteiden muuttumiset ovat. Tämän mestariteoksen on valmistanut taitelija, jolta luovuus ei loppunut kesken maailman luomisen jälkeenkään. Jos olisin menettänyt toivoni siitä, että paremmat päivät ovat vielä edessä - en ehkä tietäisi mitä todellinen rauha ja onnellisuus ovat. Nyt tiedän mitä nuo sanat merkitsevät. Upeaa alkavaa vuotta, sekä rauhallisia välipäiviä!

Annammeko pelolle vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä?

Pelko tekee ihmisestä henkisesti epävarman. Pelko saa meidät lukkiutumaan henkilökohtaisen kuoremme alle. Pelko saa meidät suoriutumaan kenties huonommin, kuin mihin todelliset kykymme rittäisivät. Se saa meidät katoamaan hetkellisesti muilta ihmisiltä, tunteiden valtamereen jonne uskomme ettei kukaan muu nää. Tämän seurauksena on usein häpeä. Yrittäessämme pidellä kantavia seiniä yksin pystyssä, löydämme itsemme ajan kuluessa sillan alta, joka romahtaa jokin päivä kuin aikapommi. Voimme valehdella hetken itsellemme, mutta ajan kuluessa pelkomme astuvat elämäämme monesti salakavalasti, ehkä jopa huomaamattamme. Jos ne eivät saa mahdollisuutta tulla sanoitetuiksi, ne astuvat elämäämme mustasukkaisuuden, kontrolloinnin, sekä epäluottamuksen kaavuissa. Pelko on kuin ei kutsuttu vieras, joka saapuu silloin kun häntä vähiten kaivataan.

Varhaisissa ihmissuhteissa syntyneitä kiintymysmalleja, on helppo siirtää aikuisiän ihmisuhteisiin. Ne voivat joskus olla meille itsellemme jopa haitallisia, ellemme tiedosta omaa toimintaamme. Syvät ja luottamukselliset ihmissuhteet perustuvatkin molemminpuoleiseen ymmärrykseen, sekä siihen, että uskallamme olla haavoittuvaisia ihmisten edessä joita rakastamme eniten. Sitä ennen meidän täytyy kai kuitenkin löytää kosketus omaan herkkyyteemme. Uskon, että meidän täytyy ymmärtää omat tarpeemme, sekä tulla tietoisiksi siitä, mistä olemme jääneet vaille lapsuudessamme. Meidän täytyy ryhtyä itsellemme vanhemmiksi ja ottaa ennen kaikkea vastuu tunteistamme. Kukaan muu ei voi olla meille rakastava vanhempi, tai ihminen, joka asettaa meille rajat kuin me itse itsellemme. Emme voi antaa tunteiden ottaa valtaa meistä, sillä siten tulemme löytämään itsemme useita kertoja keskeltä myrskyä.

Monet peloistamme voivat nostaa päätään silloin, kun niitä vähiten odotamme. Luulemme, että olemme onnistuneet peittämään ne ikuisiksi ajoiksi muilta ihmisiltä. Mieltämme voi vaivata kysymys: Tulenko rakastetuksi pelkoineni? Kunnes jollain tavalla, ne ovat elossa taas esimerkiksi ensimmäisen torjutuksi tulemisen tunteen myötä. Torjutuksi tuleminen, ja tunne torjutuksi tulemisesta ovat hyvä erottaa toisistaan. Tunne on se, joka nousee menneisyyden kokemuksista, niin sanottu hetkittäinen pelkotila, jonka tehtävä on suojella meitä. Tunteet ovat oikeastaan meidän suurimpia puolustusmekanismejamme. Kipu, kertoo aina jostain hälyttävästä tilasta sisimmässämme. Olemme vaurioittaneet jotain itsessämme, joka tarvitsee aikaa ja hoitoa. Meidän on hyvä tunnistaa tunteemme, ja kuunnella sisintämme mistä tunteemme ovat peräisin. Kulttuurissamme on helpompaa kohdata fyysinen kipu, ja hakeutua sen puolesta lääkäriin kuin myöntää tarvitsevansa apua itsemme ulkopuolelta psyykkiseen pahaan oloon. Pelko, ei ole vaarallinen tunne. Vaikka miellämme sen usein negatiiviseksi, se ei itsessään ole paha. On mielestäni pohjimmiltaan kyse siitä, annammeko sille vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä.

Black & White

Omistan tämän postauksen puhtaasti yhdelle suurimmista rakkauksistani, sisustukselle. Koska tällä hetkellä mun todella täytyisi seurata kehityspsykologian luentoa ja tehdä muistiinpanoja, niin löysimpäs iteni taas sisustuksen ihmeellisestä maailmasta haaveilemasta. Takana on nyt 7 kuukautta asumista omillaan täälä pienessä yksiössäni, jota olen kaiken maailman konsteilla yrittänyt saada näyttämään mun kodilta. Ja tämä työmaa muuten jatkuu edelleen. Nyt todella ymmärrän miltä tuntuu tienata, ja tuntea nahoissaan kun palkkapäivänä yli puolet rahoista lähtee tililtä juuri sinne tullessaan. Kiitos tervetulotoivotuksesta aikuisuuteen valtio. En edes halua miettiä kuinka paljon rahaa joka kuukausi puhallan kuin ilmaan asuessani vuokralaisena.

Opiskelijana täälä ainakin välillä jääkaapissa vilkkuu välillä pelkkä valo. Tai, no mullahan ei siis ole valoa jääkaapissa. Joka kuukausi silti oon yrittänyt pihistää siitä vähästä, ja piristää jotenkin tätä pientä luukkua. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys, sekä ajattomuus. Ostan mieluiten klassisia juttuja joita pystyn hyödyntämään joskus tulevaisuudessa myös omassa kodissani. Tässä pieni kollaasi asioista joista tällä hetkellä haaveilen!

Rakkaudella, Ida

I never knew what freedom was until I learned what prison means, my life will always have a hole if You are not the center piece

Kiitollisuutta. Hiljaista kiitosta. Sisästä iloa, onnen kyyneliä, kamppailua itsensä kanssa ja itsensä voittamista. Perhosia vatsassa, lauleskelua kerrostalon hiljaisuuden jälkeen. Arkipäivän rutiineita, rauhallisia aamuja, pitkiä katseita, ja onnellisuuskohtauksia. Monena vuotena kesä on ollut mun koko vuoden kohokohta, mutta tänä vuonna mä odotin näitä hämärtyviä iltoja, kynttilöitä, paksuja villahuiveja, ja kotona vietettyjä hetkiä vain musiikin kera.

Viime kesä opetti mulle paljon siitä, miten tärkeää onkaan oppia kuuntelemaan itseään. Ei ainoastaan siinä mitä sä elämältä haluat, vaan myös siinä missä menee sun rajat ja jaksaminen. Välillä musta tuntui, että en vaan jaksa enää. Konkreettisesti vietin juhannusviikonlopun sairaalassa tutkimuksissa väsyneempänä kuin koskaan. Mutta aina talven jälkeen tulee kevät. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.Vaikka se vaatisi meiltä hetken kärsivällisyyttä. Jos jokin ei tunnu hyvältä, se ei usein sitä ole. On pelottavaa päästää irti asioista, jotka ovat tulleet meille tutuiksi ja turvallisiksi. Tänä kesänä opin, että ne asiat jotka tuntuvat meille helpoilta ja tutuilta poluilta eivät aina ole niitä kestävimpiä. Ne eivät ole niitä polkuja, jotka kantavat. Jos haluamme lopputuloksen olevan erilainen kuin aikasemmin, meidän on toimittava eri tavalla. Vaikka se pelottaisi ja saisi meidät heikoiksi.

Tullakseen vahvaksi, on tultava heikoksi. Uskallettava katsoa silmiin omia pelkojaan, päästettävä irti menneisyydestään, annettava itselleen anteeksi, kohdattava oma häpeänsä. Opittava rakastamaan itseään eniten epäonnistuneena, annettava itselleen lupa olla juuri sellainen kuin on, otettava vastuu itsestään ja omista tunteistaan. On annettava pelolle lupa tulla pimeästä, jotta valo voisi tehdä sen tyhjäksi. Antaa Rakkaudelle lupa eheyttää. Pitkästä aikaa, mun on helppo hengittää. Mä oon onnellinen. Itken ilosta, että just nyt mun vierellä kulkee ystäviä, jotka tukee sitä naista keneksi haluan kasvaa. Mun vierellä kulkee nyt mies, joka hyväksyy mut juuri tälläisenä. 

Ihanaa keskiviikkoa. 

My heart beating, my soul breathing - I found my life when I laid it down

9.helmikuuta 2015. Miten kauan siitä tuntuukan olevan. Kuudessa kuukaudessa on todella tapahtunut suuria muutoksia. Nykyään lauleskelen Seinäjoen kaduilla yksin kävellessäni kotiin yövuoron jälkeen, ja käyn alakerran lähikaupasta hakemassa croisantteja aamu-unisena piristääkseni arkeani. Välillä tuntui siltä, että oikeastaan kadotin sen kirjoittamisen ilon, ja syyn miksi todella rakastin tätä. Se että ajattelee paljon, pyrkii näkemään ihmisten sanomattomien sanojen taakse, tarkkailee paljon ympäristöään ja haluaa löytää jokaisesta ihmisestä jotain ainutlaatuista on äärettömän avartavaa. Mutta se on myös omalla tavallaan välillä uskomattoman raskasta.

Joskus toivoisin etten olisi ihan näin yliajattelija, herkkä erilaisille tunnetiloille ja voisin hetkeksi painaa off-nappulaa sille ajatuksenvirralle, joka virtaa lävitseni päivän aikana kohdatessani työssäni erilaisia ihmisiä erilaisista elämäntilanteista. Joskus tuntuu siltä, että helpommalla pääsisin jos antaisin vaan elämän kuljettaa. Sitä olen oikeastaan opetellut viimeiset viikot. Luottamista tulevaan, tähän hetkeen ja kaikkivaltiaaseen Luojaan joka tietää kaiken. Olen opetellut sanomaan ei, ja sanomaan useammin kyllä niille asioille joilla on todella merkitystä itselleni. Maaliskuun alussa mulle tarjoutui mahdollisuus muuttaa takaisin lähemmäs mun kotipaikkakuntaa vanhempieni luoksi. Hetken aikaa, se tuntui hyvältä. Mutta kaipasin jo omaan kotiin, omaan asuntoon. Uuteen kaupunkiin. Tulin kotiin hetkeksi aikaa miettimään seuraavia siirtojani, saattelemaan rakkaan ystävän kohti toista mannerta, ja miettimään mitä oikeastaan seuraavaksi elämältä halusin.

Edelleen hämmästelen tätä kaikkea tapahtunutta, miten suhteellisen lyhyessä ajassa löysin Seinäjoelta työpaikan, oman asunnon, sekä ihmisiä ympärilleni joiden kanssa koin silloin muutama kuukausi takaperin, ja koen tänäänkin voivani olla täysin oma itseni. Matka siksi ihmiseksi joka olen, ja miksi haluan tulla on vasta alkanut. Löysin seurakunnan, jossa tapaan viikoittain upeita ihmisiä, koen yhteyttä, niin naurua, kuin ylitsevuotavaa iloa ja kiitosta siitä mistä saan olla osallinen tänään. Löysin Houmista kodin. Viimeiset kuukaudet eivät silti suinkaan oo olleet joka hetki helpoimmasta päästä. Muutoksien mukana tulee pysähdyttyä monesti miettimään kuka sitä on, ja kyseenalaistamaan kulunutta elämää. Samalla uskon sydämessäni, että juuri ne elämän vaikeimmat ja pelottavimmat askeleet tarjoavat meille mahdollisuuden rakentaa jotain uutta, tehdä asioita toisin, ja ehkä valita eri tavalla. 

On stressaavaa muuttaa toiselle paikkakunnalle, sillä jokin aina muuttuu. Uskon, että jokainen joka on muuttanut kerran pois alkuperäiseltä paikkakunnaltaan ymmärtää - ettei sen jälkeen elämä ole enää samanlaista. Olen jutellut monien ihmisten kanssa siitä miten vaikeaa on elää elämää kahdella paikkakunnalla. Miten monet kokevat sen vastuun raskaana, joka tulee muuttaessa muualle esimerkiksi ystävyyssuhteissa. Koska me ihmiset opimme sen jalon taidon olla stressaamatta olematta kuitenkaan välinpitämättömiä? Kello on kohta kolme, katsoessani pienestä 24m2 yksiön ikkunastani ulos, nään ihmisten virtaavan ulos paikallisesta yökerhosta, humaltuneina, hetken niin kaukana todellisuudesta, ehkä hetken rakastuneina. Rakkaus. Uskomattoman vahva tunne - joka saa ihmisen tuntemaan hetken toivoa, hetken sitä että joku välittää. Alan vähitellen ymmärtää, miksi suurinosa musiikista kertoo rakkaudesta. Mikään muu, ei vaikuta meihin niin syvästi kuin se että joku sanoo rakastavansa meitä juuri sellaisena kuin olemme. Mikään muu ei satu meihin niin paljon kuin tunne hylätyksi tulemisesta. Huomiseen! :-)

Houm is where my heart is

Päädyin tänään katsomaan Ilta-Sanomien sivuilla julkaistun videokoosteen lapsilla teetetystä kyselystä, mitä rakkaus heidän mielestään on. Vastaukset olivat hyvin yksinkertaisia, arkisia asioita, jotka saivat mut pohtimaan tätä käsitettä ja mitä se todellisuudessa mulle merkitsee ja miten se arkielämässä tulisi näkyä. Mitä rakkaus on? "Rakkaus on että tykkää toisesta, sanoo sille kivoja asioita ja et rakastaa toista. Rakkaus on sitä et jos rakastaa paljon niin tahtoo halia sitä." Ketä sä rakastat? "Mun isiä ja äitiä. Mun omaa perhettä. Se on kaikista tärkein mulle." lapset totesivat. Tästä mieleeni nousi tärkeä aihe, ilmiö jossa vierailtuani sain tuntea itseni hyväksytyksi ja jossa tunsin olevani kuin kotona. Mietit varmaan, mistä juuri puhun. Kävin itse tutustumassa eräs sunnuntai Seinäjoelta ponnistaneeseen uuteen Houm-seurakuntaan. Seurakunnan tunnussanoja ovat perhe, koti ja sanoma. 

Mistä Houmissa siis on kyse?

PERHE.

"Meille seurakunta on perhe. Perheessä mahtavaa on se, että paikkaa ei ansaita, vaan siihen kuulutaan. Näin näemme myös seurakuntaperheen. Olet kuka tahansa tai tulet mistä tahansa, kun olen Houmissa kuulut perheeseen. Seurakunnassa ensimmäistä kertaa vieraileminen saattaa joskus tuntua pelottavalta, mutta me Houmissa tahdomme tehdä kaikkemme sen eteen, että koet olosi tervetulleeksi ja rakastetuksi."

KOTI.

"Meille seurakunta on koti. Olemme innoissamme siitä ja tahdomme, että Houmissa on viihtyisää ja hyvä olla. Uskomme elämänmakuiseen, rohkaisevaan, moderniin ja armolliseen seurakuntaan, jonka jumalanpalvelukset ovat aitoja ja ihmisläheisiä. Sunnuntai voi olla viikon odotetuin, jännittävin ja paras päivä."

SANOMA.

"Uskomme hyvään Jumalaan, joka on sinun puolellasi. Evankeliumi on ilosanoma, joka tuntuu jopa liian hyvältä ollakseen totta. Se ei ole sanoma täydellisistä ihmisistä, vaan täydellisestä Jumalasta, joka rakastaa epätäydellisiä ihmisiä. Kuitenkin juuri tuohon täydelliseen rakkauteen ja hyväksyntään kätkeytyy avain todelliseen elämän muutokseen. Evankeliumi on yksinkertaista. Jumala on hulluna sinuun ja haluaa pelastaa sinut."

Tullessani Houmiin, vastassa odotti ihmisiä jotka toivottivat mut lämpimästi tervetulleeksi paikalle. Vastaantulevista ihmisistä hehkui ilo, rakkaus ja halu palvella omalla paikallaan. Takit otettiin vastaan narikoilla ystävällisesti ja paikka oli valaistu viimeisen päälle ottaen huomioon tilan mahdollisuudet. Paikkaan oli helppo löytää myös muualta tulleen ensikertalaisen, ja kokemus oli todella positiivinen tällaisen ennakkoluuloisen luterilaisen silmistä katsoen. ;-)  Lapsien viihtymiseen oli todella panostettu, tällä kertaa mentiin Supermies-teemalla, johon oli todella satsattu. Oli ilo nähdä, miten ihmiset käyttivät omia lahjojaan ja olivat laittaneet itsensä täysillä likoon seurakunnan puolesta. Lapset ovat juurikin niitä, joissa on tulevaisuus ja seurakunta painottaakin lasten tärkeyttä omassa työssään. Tilaisuus oli hyvin erilainen poiketen normaalista seurakuntakaavasta, musiikissa oli otettu huomioon seurakunnan ikäjakauma, sekä nykaikaisuus ja vaikutteita oli jonkin verran Yhdysvalloissa tunnetuksi tulleelta Hillsong Churchilta. Opetus oli hyvin seurakunnan tärkeiksi painotettuihin arvoihin perustuvaa, jossa painotettiin sitä, että saat tulla sellaisena kuin olet, tulla niistä lähtökohdista kuin olet ja tulla oppia tuntemaan todellisen armon. Seurakunta tekee nyt tavoittavaa työtä, ja laajentaa tilaisuuksiaan resurssien ja ajan myötä.

Niin kuin Houmin yhdessä blogitekstissä Tanja Niemelä kirjoittikin, "Houm tulee olemaan erilainen sekoitus kulttuuria, yhteisöllisyyttä, hauskanpitoa ja Jeesusta." Luulen, että merkittävin muutos muihin seurakuntiin tulee siinä miten ihmiset tullaan kohtaamaan. Suomessa meillä on tapana olla kateellisia, katkeria, tuomitsevia toisiamme kohtaan, sekä pitää tietty etäisyys muihin ihmisiin. Meistä voi tuntua vaikealta pyytää muilta apua, tai myöntää epäonnistuneemme. (Allekirjoitan monet tässä lauseessa sisältyvistä stereotypioista.) Houmissa rikotaan kaavoja, halutaan iloita toisten puolesta, kannustaa ja nähdä toinen toisemme samanarvoisina, ja rakastettavina. Halutaan olla yksi koti, joka koostuu monesta erilaisesta tarinasta. Illan jälkeen päädyin uusien tuttavuuksien mukana syömään Seinäjoen Matadoriin, jonka jälkeen jatkoimme vielä iltaa hengaamaan porukalla kahden tiimiläisen kämpälle Wilman kanssa. Kuunneltiin musiikkia, syötiin, seurusteltiin ja pidettiin yhdessä hauskaa. Se oli jotain uutta, jotain outoa ja erilaista jota en ole itse koskaan kokenut samalla tavalla ollessani aiemmin seurakunnassa. Oli vaikuttavaa, että seurakunta vietiin kirkosta sille tasolle että lähes tuntemattomana ihmisenä olin tervetullut porukkaan jopa toisen kotiin. Tässäkin me suomalaiset ollaan aika erilaisia verrattuna moniin muihin kulttuureihin, ja monille tää saattaa olla todella vieras ajatus. 

Monia keskusteluja käyneenä tästä asiasta, olen tullut lopputulokseen etten ole ainut josta on tuntunut monesti siltä, että mun täytyisi yrittää muuttua joksikin, tai olla tietynlainen megaevankelista, joka ei koskaan tee virheitä ja jolta löytyy aina niin horjumaton ja terve itsetunto tullakseen seurakuntaan. Tuntui vapauttavalta huomata, miten mun ei tarvinnut yrittää mitään, ihmiset oli aidosti kiinnostuneita toisistaan eikä tuominneet toisiaan. Luulenkin, että kritiikki jota seurakunta on saanut tai tulee saamaan kohdistuu suureksi osaksi siihen kulttuurilliseen ristiriitaan, tyypillisen suomalaisuuden kanssa. Meidän on vaikea ottaa tätä sellaisenaan vastaan. Jotenkin taas itse, kun oon kokenut aina olevani jotenkin vähän erilainen tällaiseen tyypilliseen suomalaisnaiseen verratuna niin olin tosi innoissani että vihdoin on paikka jossa voi olla täysin oma itsensä ja ihmiset on todella samanhenkisiä! Houm on jotain uutta ja jotain sellaista, joka saa meidät epäilemään että odotetaanko multa jotain vastapalvelusta. Vastaus on ei. Kyse ei ole suorittamisesta, tai paikkasi ansaitsemisesta vaan kodista jossa voit itkeä, nauraa ja tutustua uusiin ihmisiin. Suurin ero oli siinä, että näistä ihmisistä huomasi ettei yksikään yrittänyt väkisin olla niitä sydämellisiä, lähimmäisiä rakastavia uskovia omissa voimissaan, vaan ihmisistä näkyi se kiitollisuus siitä rakkaudesta jota ne on saaneet kokea uskossaan ja sen armon syvä ymmärtäminen joka on ollut lähtökohtana heidän asenteen muutoksessa näitä asioita kohtaan. Seurakuntaan on helppo tulla, sen jokainen kävijä on tervetullut tiimeihin antamaan omat lahjansa käyttöön, ja sen tunnuslauseeksi onkin lukeutunut "Seurakunta ihmisten keskellä." 

Lainaten Johannes Saranpäätä: "Milloin evankeliumista on tullut sanoma maailmasta, joka niin on rakastanut Jumalaa? Jos seurakunta koostuisi ihmisistä, joilla on kaikki asiat kunnossa ja selviteyttyinä, ei täällä olisi ketään." Oli ihanaa nähdä, miten ihmiset jotka eivät ole kokeneet koskaan olevansa osa mitään perhettä, tai tulevat kodeista joissa vanhemmat ovat eronneet, tai niistä ihan tavallisistakin onnellisista perheistä pystyivät iloita paikastaan Houmissa - kodissa, jossa jokainen saa tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Niin kuin kodissa kuuluukin tulla. Saa nähdä mihin tulevaisuus mua kuljettaa, ja minne tuun itse laittamaan oman panokseni mukaan - mutta siitä oon varma tällaista kohtaamista kaipaan enemmän Suomeen!

Houmin nettisivut löytyvät osoitteesta http://houmchurch.fi/ ja facebookista seurakunnan omalla nimellä. Kannattaa käydä tsekkaamassa! :-)