I never knew what love like this before, that kind of love that I could not find on my own

Palatessani Helsinkiin jälleen vuosien jälkeen, kaupunki tuntui hengittävän nyt kevyempää ilmaa. Katsellessani junan ikkunasta ulos, näin laakean ympäristön, jota koristivat katuvalot ja korkeat rakennukset. Vajosin hetkeksi omiin ajatuksiini. Olin pitkään pelännyt palata sinne, mistä kauan sitten lähdin. Helsinki toi pitkään mieleeni monia muistoja, jotka tuntuivat samaan aikaan niin haikeilta, mutta samalla niin kaukaisilta. Ihastellessani Aleksanterinkadun kauniita jouluvaloja, muistin kävelleeni tuota katua monesti aikaisimpinakin vuosina. Tämä kaupunki oli elossa vuodenajasta riippumatta. Ihmiset istuivat tunnelmallisissa pubeissa sekä ravintoloissa ystäviensä seurassa, nauroivat pienessä hiprakassa ja elivät hetkessä. Samanaikaisesti jokin minussa kaipasi aikaa, jolloin vietin yhden kesän asuen Kumpulassa pienessä soluyksiössäni. Tuota aikaa jolloin vielä etsin sitä, minne olin oikeastaan matkalla. Samalla ymmärsin, että tuo oli etappi elämässäni joka minun täytyi kulkea tullakseni tänne missä olen juuri nyt.
Joululoma on ollut ihanan rentouttavaa aikaa. On ihanaa vain olla, katsoa elokuvia, syödä suklaata ja aina niin yhtä hyvää joulruokaa. Oli meidän ensimmäinen joulu yhdessä. Paljon on tapahtunut kuluneen vuoden aikana. Täytyy myöntää, että jossain vaiheessa todella toivoin, että tämä vuosi olisi jo pikimmiten ohi. Taisin toivoa viime joulukuussa tästä vuodesta helpompaa. Tänä vuonna en tee sitä virhettä. Millaisena se tuleekaan, otan sen vastaan ja toivon omaavani kärsivällisyyttä sekä uskoa niihin tilanteisiin jolloin on vaikea nähdä tuota hetkeä pidemmälle. Tämä vuosi todella opetti sen, että katsoessamme olosuhteisiin kadotamme helposti elämästämme kokonaiskuvan. Sen, että kaiken takana on tarkkaan piirretty suunnitelma jota vain menetykset, kasvamiset, sekä elämäntilanteiden muuttumiset ovat. Tämän mestariteoksen on valmistanut taitelija, jolta luovuus ei loppunut kesken maailman luomisen jälkeenkään. Jos olisin menettänyt toivoni siitä, että paremmat päivät ovat vielä edessä - en ehkä tietäisi mitä todellinen rauha ja onnellisuus ovat. Nyt tiedän mitä nuo sanat merkitsevät. Upeaa alkavaa vuotta, sekä rauhallisia välipäiviä!

Annammeko pelolle vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä?

Pelko tekee ihmisestä henkisesti epävarman. Pelko saa meidät lukkiutumaan henkilökohtaisen kuoremme alle. Pelko saa meidät suoriutumaan kenties huonommin, kuin mihin todelliset kykymme rittäisivät. Se saa meidät katoamaan hetkellisesti muilta ihmisiltä, tunteiden valtamereen jonne uskomme ettei kukaan muu nää. Tämän seurauksena on usein häpeä. Yrittäessämme pidellä kantavia seiniä yksin pystyssä, löydämme itsemme ajan kuluessa sillan alta, joka romahtaa jokin päivä kuin aikapommi. Voimme valehdella hetken itsellemme, mutta ajan kuluessa pelkomme astuvat elämäämme monesti salakavalasti, ehkä jopa huomaamattamme. Jos ne eivät saa mahdollisuutta tulla sanoitetuiksi, ne astuvat elämäämme mustasukkaisuuden, kontrolloinnin, sekä epäluottamuksen kaavuissa. Pelko on kuin ei kutsuttu vieras, joka saapuu silloin kun häntä vähiten kaivataan.

Varhaisissa ihmissuhteissa syntyneitä kiintymysmalleja, on helppo siirtää aikuisiän ihmisuhteisiin. Ne voivat joskus olla meille itsellemme jopa haitallisia, ellemme tiedosta omaa toimintaamme. Syvät ja luottamukselliset ihmissuhteet perustuvatkin molemminpuoleiseen ymmärrykseen, sekä siihen, että uskallamme olla haavoittuvaisia ihmisten edessä joita rakastamme eniten. Sitä ennen meidän täytyy kai kuitenkin löytää kosketus omaan herkkyyteemme. Uskon, että meidän täytyy ymmärtää omat tarpeemme, sekä tulla tietoisiksi siitä, mistä olemme jääneet vaille lapsuudessamme. Meidän täytyy ryhtyä itsellemme vanhemmiksi ja ottaa ennen kaikkea vastuu tunteistamme. Kukaan muu ei voi olla meille rakastava vanhempi, tai ihminen, joka asettaa meille rajat kuin me itse itsellemme. Emme voi antaa tunteiden ottaa valtaa meistä, sillä siten tulemme löytämään itsemme useita kertoja keskeltä myrskyä.

Monet peloistamme voivat nostaa päätään silloin, kun niitä vähiten odotamme. Luulemme, että olemme onnistuneet peittämään ne ikuisiksi ajoiksi muilta ihmisiltä. Mieltämme voi vaivata kysymys: Tulenko rakastetuksi pelkoineni? Kunnes jollain tavalla, ne ovat elossa taas esimerkiksi ensimmäisen torjutuksi tulemisen tunteen myötä. Torjutuksi tuleminen, ja tunne torjutuksi tulemisesta ovat hyvä erottaa toisistaan. Tunne on se, joka nousee menneisyyden kokemuksista, niin sanottu hetkittäinen pelkotila, jonka tehtävä on suojella meitä. Tunteet ovat oikeastaan meidän suurimpia puolustusmekanismejamme. Kipu, kertoo aina jostain hälyttävästä tilasta sisimmässämme. Olemme vaurioittaneet jotain itsessämme, joka tarvitsee aikaa ja hoitoa. Meidän on hyvä tunnistaa tunteemme, ja kuunnella sisintämme mistä tunteemme ovat peräisin. Kulttuurissamme on helpompaa kohdata fyysinen kipu, ja hakeutua sen puolesta lääkäriin kuin myöntää tarvitsevansa apua itsemme ulkopuolelta psyykkiseen pahaan oloon. Pelko, ei ole vaarallinen tunne. Vaikka miellämme sen usein negatiiviseksi, se ei itsessään ole paha. On mielestäni pohjimmiltaan kyse siitä, annammeko sille vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä.

Black & White

Omistan tämän postauksen puhtaasti yhdelle suurimmista rakkauksistani, sisustukselle. Koska tällä hetkellä mun todella täytyisi seurata kehityspsykologian luentoa ja tehdä muistiinpanoja, niin löysimpäs iteni taas sisustuksen ihmeellisestä maailmasta haaveilemasta. Takana on nyt 7 kuukautta asumista omillaan täälä pienessä yksiössäni, jota olen kaiken maailman konsteilla yrittänyt saada näyttämään mun kodilta. Ja tämä työmaa muuten jatkuu edelleen. Nyt todella ymmärrän miltä tuntuu tienata, ja tuntea nahoissaan kun palkkapäivänä yli puolet rahoista lähtee tililtä juuri sinne tullessaan. Kiitos tervetulotoivotuksesta aikuisuuteen valtio. En edes halua miettiä kuinka paljon rahaa joka kuukausi puhallan kuin ilmaan asuessani vuokralaisena.

Opiskelijana täälä ainakin välillä jääkaapissa vilkkuu välillä pelkkä valo. Tai, no mullahan ei siis ole valoa jääkaapissa. Joka kuukausi silti oon yrittänyt pihistää siitä vähästä, ja piristää jotenkin tätä pientä luukkua. Mulle tärkeintä on käytännöllisyys, sekä ajattomuus. Ostan mieluiten klassisia juttuja joita pystyn hyödyntämään joskus tulevaisuudessa myös omassa kodissani. Tässä pieni kollaasi asioista joista tällä hetkellä haaveilen!

Rakkaudella, Ida

I never knew what freedom was until I learned what prison means, my life will always have a hole if You are not the center piece

Kiitollisuutta. Hiljaista kiitosta. Sisästä iloa, onnen kyyneliä, kamppailua itsensä kanssa ja itsensä voittamista. Perhosia vatsassa, lauleskelua kerrostalon hiljaisuuden jälkeen. Arkipäivän rutiineita, rauhallisia aamuja, pitkiä katseita, ja onnellisuuskohtauksia. Monena vuotena kesä on ollut mun koko vuoden kohokohta, mutta tänä vuonna mä odotin näitä hämärtyviä iltoja, kynttilöitä, paksuja villahuiveja, ja kotona vietettyjä hetkiä vain musiikin kera.

Viime kesä opetti mulle paljon siitä, miten tärkeää onkaan oppia kuuntelemaan itseään. Ei ainoastaan siinä mitä sä elämältä haluat, vaan myös siinä missä menee sun rajat ja jaksaminen. Välillä musta tuntui, että en vaan jaksa enää. Konkreettisesti vietin juhannusviikonlopun sairaalassa tutkimuksissa väsyneempänä kuin koskaan. Mutta aina talven jälkeen tulee kevät. Sateen jälkeen paistaa aina aurinko.Vaikka se vaatisi meiltä hetken kärsivällisyyttä. Jos jokin ei tunnu hyvältä, se ei usein sitä ole. On pelottavaa päästää irti asioista, jotka ovat tulleet meille tutuiksi ja turvallisiksi. Tänä kesänä opin, että ne asiat jotka tuntuvat meille helpoilta ja tutuilta poluilta eivät aina ole niitä kestävimpiä. Ne eivät ole niitä polkuja, jotka kantavat. Jos haluamme lopputuloksen olevan erilainen kuin aikasemmin, meidän on toimittava eri tavalla. Vaikka se pelottaisi ja saisi meidät heikoiksi.

Tullakseen vahvaksi, on tultava heikoksi. Uskallettava katsoa silmiin omia pelkojaan, päästettävä irti menneisyydestään, annettava itselleen anteeksi, kohdattava oma häpeänsä. Opittava rakastamaan itseään eniten epäonnistuneena, annettava itselleen lupa olla juuri sellainen kuin on, otettava vastuu itsestään ja omista tunteistaan. On annettava pelolle lupa tulla pimeästä, jotta valo voisi tehdä sen tyhjäksi. Antaa Rakkaudelle lupa eheyttää. Pitkästä aikaa, mun on helppo hengittää. Mä oon onnellinen. Itken ilosta, että just nyt mun vierellä kulkee ystäviä, jotka tukee sitä naista keneksi haluan kasvaa. Mun vierellä kulkee nyt mies, joka hyväksyy mut juuri tälläisenä. 

Ihanaa keskiviikkoa. 

My heart beating, my soul breathing - I found my life when I laid it down

9.helmikuuta 2015. Miten kauan siitä tuntuukan olevan. Kuudessa kuukaudessa on todella tapahtunut suuria muutoksia. Nykyään lauleskelen Seinäjoen kaduilla yksin kävellessäni kotiin yövuoron jälkeen, ja käyn alakerran lähikaupasta hakemassa croisantteja aamu-unisena piristääkseni arkeani. Välillä tuntui siltä, että oikeastaan kadotin sen kirjoittamisen ilon, ja syyn miksi todella rakastin tätä. Se että ajattelee paljon, pyrkii näkemään ihmisten sanomattomien sanojen taakse, tarkkailee paljon ympäristöään ja haluaa löytää jokaisesta ihmisestä jotain ainutlaatuista on äärettömän avartavaa. Mutta se on myös omalla tavallaan välillä uskomattoman raskasta.

Joskus toivoisin etten olisi ihan näin yliajattelija, herkkä erilaisille tunnetiloille ja voisin hetkeksi painaa off-nappulaa sille ajatuksenvirralle, joka virtaa lävitseni päivän aikana kohdatessani työssäni erilaisia ihmisiä erilaisista elämäntilanteista. Joskus tuntuu siltä, että helpommalla pääsisin jos antaisin vaan elämän kuljettaa. Sitä olen oikeastaan opetellut viimeiset viikot. Luottamista tulevaan, tähän hetkeen ja kaikkivaltiaaseen Luojaan joka tietää kaiken. Olen opetellut sanomaan ei, ja sanomaan useammin kyllä niille asioille joilla on todella merkitystä itselleni. Maaliskuun alussa mulle tarjoutui mahdollisuus muuttaa takaisin lähemmäs mun kotipaikkakuntaa vanhempieni luoksi. Hetken aikaa, se tuntui hyvältä. Mutta kaipasin jo omaan kotiin, omaan asuntoon. Uuteen kaupunkiin. Tulin kotiin hetkeksi aikaa miettimään seuraavia siirtojani, saattelemaan rakkaan ystävän kohti toista mannerta, ja miettimään mitä oikeastaan seuraavaksi elämältä halusin.

Edelleen hämmästelen tätä kaikkea tapahtunutta, miten suhteellisen lyhyessä ajassa löysin Seinäjoelta työpaikan, oman asunnon, sekä ihmisiä ympärilleni joiden kanssa koin silloin muutama kuukausi takaperin, ja koen tänäänkin voivani olla täysin oma itseni. Matka siksi ihmiseksi joka olen, ja miksi haluan tulla on vasta alkanut. Löysin seurakunnan, jossa tapaan viikoittain upeita ihmisiä, koen yhteyttä, niin naurua, kuin ylitsevuotavaa iloa ja kiitosta siitä mistä saan olla osallinen tänään. Löysin Houmista kodin. Viimeiset kuukaudet eivät silti suinkaan oo olleet joka hetki helpoimmasta päästä. Muutoksien mukana tulee pysähdyttyä monesti miettimään kuka sitä on, ja kyseenalaistamaan kulunutta elämää. Samalla uskon sydämessäni, että juuri ne elämän vaikeimmat ja pelottavimmat askeleet tarjoavat meille mahdollisuuden rakentaa jotain uutta, tehdä asioita toisin, ja ehkä valita eri tavalla. 

On stressaavaa muuttaa toiselle paikkakunnalle, sillä jokin aina muuttuu. Uskon, että jokainen joka on muuttanut kerran pois alkuperäiseltä paikkakunnaltaan ymmärtää - ettei sen jälkeen elämä ole enää samanlaista. Olen jutellut monien ihmisten kanssa siitä miten vaikeaa on elää elämää kahdella paikkakunnalla. Miten monet kokevat sen vastuun raskaana, joka tulee muuttaessa muualle esimerkiksi ystävyyssuhteissa. Koska me ihmiset opimme sen jalon taidon olla stressaamatta olematta kuitenkaan välinpitämättömiä? Kello on kohta kolme, katsoessani pienestä 24m2 yksiön ikkunastani ulos, nään ihmisten virtaavan ulos paikallisesta yökerhosta, humaltuneina, hetken niin kaukana todellisuudesta, ehkä hetken rakastuneina. Rakkaus. Uskomattoman vahva tunne - joka saa ihmisen tuntemaan hetken toivoa, hetken sitä että joku välittää. Alan vähitellen ymmärtää, miksi suurinosa musiikista kertoo rakkaudesta. Mikään muu, ei vaikuta meihin niin syvästi kuin se että joku sanoo rakastavansa meitä juuri sellaisena kuin olemme. Mikään muu ei satu meihin niin paljon kuin tunne hylätyksi tulemisesta. Huomiseen! :-)

Houm is where my heart is

Päädyin tänään katsomaan Ilta-Sanomien sivuilla julkaistun videokoosteen lapsilla teetetystä kyselystä, mitä rakkaus heidän mielestään on. Vastaukset olivat hyvin yksinkertaisia, arkisia asioita, jotka saivat mut pohtimaan tätä käsitettä ja mitä se todellisuudessa mulle merkitsee ja miten se arkielämässä tulisi näkyä. Mitä rakkaus on? "Rakkaus on että tykkää toisesta, sanoo sille kivoja asioita ja et rakastaa toista. Rakkaus on sitä et jos rakastaa paljon niin tahtoo halia sitä." Ketä sä rakastat? "Mun isiä ja äitiä. Mun omaa perhettä. Se on kaikista tärkein mulle." lapset totesivat. Tästä mieleeni nousi tärkeä aihe, ilmiö jossa vierailtuani sain tuntea itseni hyväksytyksi ja jossa tunsin olevani kuin kotona. Mietit varmaan, mistä juuri puhun. Kävin itse tutustumassa eräs sunnuntai Seinäjoelta ponnistaneeseen uuteen Houm-seurakuntaan. Seurakunnan tunnussanoja ovat perhe, koti ja sanoma. 

Mistä Houmissa siis on kyse?

PERHE.

"Meille seurakunta on perhe. Perheessä mahtavaa on se, että paikkaa ei ansaita, vaan siihen kuulutaan. Näin näemme myös seurakuntaperheen. Olet kuka tahansa tai tulet mistä tahansa, kun olen Houmissa kuulut perheeseen. Seurakunnassa ensimmäistä kertaa vieraileminen saattaa joskus tuntua pelottavalta, mutta me Houmissa tahdomme tehdä kaikkemme sen eteen, että koet olosi tervetulleeksi ja rakastetuksi."

KOTI.

"Meille seurakunta on koti. Olemme innoissamme siitä ja tahdomme, että Houmissa on viihtyisää ja hyvä olla. Uskomme elämänmakuiseen, rohkaisevaan, moderniin ja armolliseen seurakuntaan, jonka jumalanpalvelukset ovat aitoja ja ihmisläheisiä. Sunnuntai voi olla viikon odotetuin, jännittävin ja paras päivä."

SANOMA.

"Uskomme hyvään Jumalaan, joka on sinun puolellasi. Evankeliumi on ilosanoma, joka tuntuu jopa liian hyvältä ollakseen totta. Se ei ole sanoma täydellisistä ihmisistä, vaan täydellisestä Jumalasta, joka rakastaa epätäydellisiä ihmisiä. Kuitenkin juuri tuohon täydelliseen rakkauteen ja hyväksyntään kätkeytyy avain todelliseen elämän muutokseen. Evankeliumi on yksinkertaista. Jumala on hulluna sinuun ja haluaa pelastaa sinut."

Tullessani Houmiin, vastassa odotti ihmisiä jotka toivottivat mut lämpimästi tervetulleeksi paikalle. Vastaantulevista ihmisistä hehkui ilo, rakkaus ja halu palvella omalla paikallaan. Takit otettiin vastaan narikoilla ystävällisesti ja paikka oli valaistu viimeisen päälle ottaen huomioon tilan mahdollisuudet. Paikkaan oli helppo löytää myös muualta tulleen ensikertalaisen, ja kokemus oli todella positiivinen tällaisen ennakkoluuloisen luterilaisen silmistä katsoen. ;-)  Lapsien viihtymiseen oli todella panostettu, tällä kertaa mentiin Supermies-teemalla, johon oli todella satsattu. Oli ilo nähdä, miten ihmiset käyttivät omia lahjojaan ja olivat laittaneet itsensä täysillä likoon seurakunnan puolesta. Lapset ovat juurikin niitä, joissa on tulevaisuus ja seurakunta painottaakin lasten tärkeyttä omassa työssään. Tilaisuus oli hyvin erilainen poiketen normaalista seurakuntakaavasta, musiikissa oli otettu huomioon seurakunnan ikäjakauma, sekä nykaikaisuus ja vaikutteita oli jonkin verran Yhdysvalloissa tunnetuksi tulleelta Hillsong Churchilta. Opetus oli hyvin seurakunnan tärkeiksi painotettuihin arvoihin perustuvaa, jossa painotettiin sitä, että saat tulla sellaisena kuin olet, tulla niistä lähtökohdista kuin olet ja tulla oppia tuntemaan todellisen armon. Seurakunta tekee nyt tavoittavaa työtä, ja laajentaa tilaisuuksiaan resurssien ja ajan myötä.

Niin kuin Houmin yhdessä blogitekstissä Tanja Niemelä kirjoittikin, "Houm tulee olemaan erilainen sekoitus kulttuuria, yhteisöllisyyttä, hauskanpitoa ja Jeesusta." Luulen, että merkittävin muutos muihin seurakuntiin tulee siinä miten ihmiset tullaan kohtaamaan. Suomessa meillä on tapana olla kateellisia, katkeria, tuomitsevia toisiamme kohtaan, sekä pitää tietty etäisyys muihin ihmisiin. Meistä voi tuntua vaikealta pyytää muilta apua, tai myöntää epäonnistuneemme. (Allekirjoitan monet tässä lauseessa sisältyvistä stereotypioista.) Houmissa rikotaan kaavoja, halutaan iloita toisten puolesta, kannustaa ja nähdä toinen toisemme samanarvoisina, ja rakastettavina. Halutaan olla yksi koti, joka koostuu monesta erilaisesta tarinasta. Illan jälkeen päädyin uusien tuttavuuksien mukana syömään Seinäjoen Matadoriin, jonka jälkeen jatkoimme vielä iltaa hengaamaan porukalla kahden tiimiläisen kämpälle Wilman kanssa. Kuunneltiin musiikkia, syötiin, seurusteltiin ja pidettiin yhdessä hauskaa. Se oli jotain uutta, jotain outoa ja erilaista jota en ole itse koskaan kokenut samalla tavalla ollessani aiemmin seurakunnassa. Oli vaikuttavaa, että seurakunta vietiin kirkosta sille tasolle että lähes tuntemattomana ihmisenä olin tervetullut porukkaan jopa toisen kotiin. Tässäkin me suomalaiset ollaan aika erilaisia verrattuna moniin muihin kulttuureihin, ja monille tää saattaa olla todella vieras ajatus. 

Monia keskusteluja käyneenä tästä asiasta, olen tullut lopputulokseen etten ole ainut josta on tuntunut monesti siltä, että mun täytyisi yrittää muuttua joksikin, tai olla tietynlainen megaevankelista, joka ei koskaan tee virheitä ja jolta löytyy aina niin horjumaton ja terve itsetunto tullakseen seurakuntaan. Tuntui vapauttavalta huomata, miten mun ei tarvinnut yrittää mitään, ihmiset oli aidosti kiinnostuneita toisistaan eikä tuominneet toisiaan. Luulenkin, että kritiikki jota seurakunta on saanut tai tulee saamaan kohdistuu suureksi osaksi siihen kulttuurilliseen ristiriitaan, tyypillisen suomalaisuuden kanssa. Meidän on vaikea ottaa tätä sellaisenaan vastaan. Jotenkin taas itse, kun oon kokenut aina olevani jotenkin vähän erilainen tällaiseen tyypilliseen suomalaisnaiseen verratuna niin olin tosi innoissani että vihdoin on paikka jossa voi olla täysin oma itsensä ja ihmiset on todella samanhenkisiä! Houm on jotain uutta ja jotain sellaista, joka saa meidät epäilemään että odotetaanko multa jotain vastapalvelusta. Vastaus on ei. Kyse ei ole suorittamisesta, tai paikkasi ansaitsemisesta vaan kodista jossa voit itkeä, nauraa ja tutustua uusiin ihmisiin. Suurin ero oli siinä, että näistä ihmisistä huomasi ettei yksikään yrittänyt väkisin olla niitä sydämellisiä, lähimmäisiä rakastavia uskovia omissa voimissaan, vaan ihmisistä näkyi se kiitollisuus siitä rakkaudesta jota ne on saaneet kokea uskossaan ja sen armon syvä ymmärtäminen joka on ollut lähtökohtana heidän asenteen muutoksessa näitä asioita kohtaan. Seurakuntaan on helppo tulla, sen jokainen kävijä on tervetullut tiimeihin antamaan omat lahjansa käyttöön, ja sen tunnuslauseeksi onkin lukeutunut "Seurakunta ihmisten keskellä." 

Lainaten Johannes Saranpäätä: "Milloin evankeliumista on tullut sanoma maailmasta, joka niin on rakastanut Jumalaa? Jos seurakunta koostuisi ihmisistä, joilla on kaikki asiat kunnossa ja selviteyttyinä, ei täällä olisi ketään." Oli ihanaa nähdä, miten ihmiset jotka eivät ole kokeneet koskaan olevansa osa mitään perhettä, tai tulevat kodeista joissa vanhemmat ovat eronneet, tai niistä ihan tavallisistakin onnellisista perheistä pystyivät iloita paikastaan Houmissa - kodissa, jossa jokainen saa tulla rakastetuksi ja hyväksytyksi omana itsenään. Niin kuin kodissa kuuluukin tulla. Saa nähdä mihin tulevaisuus mua kuljettaa, ja minne tuun itse laittamaan oman panokseni mukaan - mutta siitä oon varma tällaista kohtaamista kaipaan enemmän Suomeen!

Houmin nettisivut löytyvät osoitteesta http://houmchurch.fi/ ja facebookista seurakunnan omalla nimellä. Kannattaa käydä tsekkaamassa! :-)

The 1st lesson of love is always the hardest

Olin tänään taas vaihteeksi junassa matkan päällä Helsingistä Riihimäelle. Olin unohtanut kuulokkeeni kotiin. Oli pitkästä aikaa outoa vain kuunnella ihmisten puheensorinaa, arkipäiväisiä asioita, työkiireitä ja ihmissuhdehuolia. Kuuntelua, puheenvuoroja ja pitkiä keskusteluja. Ihmisillä on tarve tulla kuulluksi. Tarve tulla ymmärretyiksi ja huomatuiksi. Tarve tulla rakastetuiksi. On mielenkiintoista miettiä, että jokainen ihminen etsii usein alitajuntaisesti tai huomaamattaan toisesta ihmisestä jotain joka täyttäisi meidän vajavasia kohtiamme, jotain josta voisimme ottaa opiksi toisilta ihmisiltä ja ehkä jotain mitä emme edes haluaisi myöntää itsellemme kaipaavamme.

Uskon, ettei ole sattumaa minkälaisia ihmisiä tapaamme elämämme aikana. Loppujenlopuksi ajattelen että se joksi olemme tulleet on monien ihmisten, elämänkokemuksien, tapahtumien sekä seurausten summaa. Päädyin eräs ilta lukemaan kaverini kirjaa nimeltä "Sydänmagneetti". Vaikka kirja sisältää myös paljon sellaista johon en itse perusta omaa näkemystäni, voin allekirjoittaa muutamia kohtia sen sisällöstä. Uskon että heijastamme ulospäin jotain mitä olemme, jotain mitä kaipaamme ja jotain mitä etsimme. Emme vedä puoleemme vain samankaltaisia ihmisiä, vaan myös niitä jotka kaipaavat sitä mitä meistä säteilee. Ihmiset hakevat tiedostomattomasti toisistaan elämyksiä, tunteita, ja kokemuksia. 

Ympäristöllä on yllättävän suuri vaikutus meihin. Siksi yleensä kun lähdemme pois jostain tutusta ja turvallisesta, sieltä jonne olemme luoneet suurimman osan ihmissuhteistamme ja elämämme - voimme löytää jotain uutta itsestämme. Ei ole varmaankaan tuulesta temmattua, kun ystävien vaihtaessa paikkakuntaa lähimmät ihmiset tuntuvat huomaavan muutoksen kyseisessä ihmisessä. Muistan olleeni monissa keskusteluissa mukana joissa olen itsekin saattanut todeta ihmissuhteen ehkäpä muuttuneen, kenties jopa etääntyneen. Herää kysymys, keitä todella olemme ilman muita ihmisiä. Tarvitsemme muita ihmisiä paljon elämässämme, eihän ihmistä ole luotu elämään yksin. Tarvitsemme kosketusta, sitä että tiedämme jonkun välittävän meistä sellaisena kuin olemme. Uskon, että syvimmät ihmissuhteet syntyvät juurikin silloin - kun löydämme ihmisen jonka edessä voimme paljastaa ne kaikista herkimmät, vaikeimmat, ja loukkaavimmatkin puolemme ja päästää heidät lähelle itseämme. Näitä ihmisiä mulle ovat olleet mun parhaimmat ystävät. Kiitos teille, että ootte jaksaneet mua silloinkin kun oon osannut tehdä teidän elämästä vaikeaa. Uskon, että helpompaa on päästää ihminen fyysisesti lähelle itseään kuin avata sydämensä ja olla täysin rehellinen omista virheistään ja puutteistaan.

"It's easy to take off your clothes and have sex with someone. People do it all the time. But opening up your soul to someone, letting them into your spirit, thoughts, fears, future, hopes, dreams, that is being absolutely naked." Ei ole siis vaikea ymmärtää, että syvimmät arvet muodostuvat niistä suhteista joissa avaamme itsemme väärälle ihmiselle ja päästämme hänet lähelle sitä meidän syvintä herkintä minäämme. Uskon, että on olemassa vahvoja ihmisiä jotka pystyvät olemaan avoimia ja varmoja itsestään monillekin ihmisille. Mutta silti, en epäröi väittää että jokainen meistä on kokenut pienempiä tai suurempia pettymyksiä elämässään jotka ovat saaneet sisimpäämme pienen raapaisun. Toiset meistä ovat parempia peittämään heikkoja kohtiaan, toiset ovat oppineet hyväksymään ne osaksi elämäntarinaansa mutta en usko että kieltäminen, sekä jyrkät mielipiteet tekevät aina ihmisestä henkisesti vahvan toisin kuin joskus saatetaan ajatella.

Mielestäni, vahva ihminen on sellainen joka pystyy ottamaan neuvoja vastaan muilta ihmisiltä tietäen ettei ole itse täydellinen, on avoin muutoksille ja uusille ihmisille, sekä pystyy olemaan onnellinen muiden puolesta. Vahva ihminen tekee itse omat päätöksensä, eikä anna muiden horjuttaa omia arvojaan vaikka ei saisikaan tukea mielipiteilleen. Se että uskaltaa ottaa vastuun itsestään, ja omista tekemisistään tekee vahvaksi. "You’re the only one who has control over your life, and you shouldn’t let anyone take that away from you." Mitä muuta vahvuus on? Sitä, että ei pelkää epäonnistua. Mennyttä et voi enää muuttaa, mutta voit oppia siitä ja uskaltaa tekemään parhaasi joka kerta kun yrität. Mutta kaikista arvokkain neuvo jonka olen kuullut lyhyen elämäni aikana on ettet voi koskaan miellyttää kaikkia ihmisiä. Tämän ymmärtäessä voimme oppia sanomaan ei- tarpeeksi usein, mutta sanomaan kyllä oikeille asioille elämässämme rakkaudesta käsin. Emme enää tarvitse samalla tavalla muilta ihmisiltä tunnustusta ja opimme arvostamaan itseämme enemmän. 

Kuvat: Lookbook/Beatrice G.

Vahvuus ei ole muiden tai itsensä syyttämistä virheen tehdessesäsi. Vahvuutta on kantaa vastuu teoiostaan ja ymmärtää tekonsa seuraukset. Vahvuutta on monissa erilaisissa asioissa ja tavoissa toimia. Toivon voivani joskus itse olla sitä mistä nyt kirjoitan. Ja se onkin tavoitteeni. Joskus saa olla ja pitääkin olla heikko. Mutta tärkeintä on elää. Tulet luultavasti tekemään virheitä ja kohtaamaan monia muutoksia elämässäsi, mutta muutokset tai epävarmat päätökset eivät ole välttämättä askel huonompaan.  Me pelkäämme muutosta, pelkäämme lähteä, pelkäämme tulla takaisin ja pelkäämme olla siellä missä olemme. Mutta kaiken sen keskellä, meillä on joku joka tuntee jokaisen askeleemme, jokaisen liikkemme ja Luoja joka tietää mikä on luodulle parasta johon voimme luottaa kaikissa elämäntilanteisamme. Voimme luottaa siihen että millaisen päivän kohtaammekaan huomenna, se on suuremmissa käsissä. It's a huge blessing! Ihan parasta päivää juuri sulle joka luet tätä!

When everything you've ever been looking for is right in front of you - It's now or it might be never

Kuten olette saattaneet viimeisimmistä teksteistäni huomata, uusi elämäntilanne on saanut mut pohtimaan viime aikoina paljon yksin asumista, uravalintoja sekä nyt myöskin oman blogini nimen merkitystä itselleni. Perustaessani blogin lukioaikoina olin vahvasti sitä mieltä, että elämä on meille annettu sellaisenaan, ja jonka pohjalta päädyin myös tämänhetkiseen nimeen. Siteeraten ensimmäistä postaustani: "Elämä on annettu lahja, joka on täynnä mahdollisuuksia ja valintoja. Olen oppinut sekä nähnyt ettei mitään tulisi koskaan pitää itsestäänselvyytenä. Elämä on rajallista, mitä tapahtuu kun kaikki loppuu? Elämää tulisi arvostaa, kuin myös löytää ne ihmiset jotka hyväksyvät sinut, menneisyytesi sekä unelmasi ja kulkevat läpi sen pitkän matkan kanssasi. Siitä siis blogin nimi." Olen edelleen yhtä mieltä siitä, että elämässä tärkeintä on löytää ne kultaakin arvokkaammat ihmiset jotka todella pystyvät seistä vierelläsi huolimatta menneisyydestäsi ja tulevista valinnoistasi vaikka ne veisivät sinua eri tietä pitkin kuin sitä jota muut toivoisivat sinun kulkevan. Mutta jokin on silti muuttunut siinä miten nyt ajattelen.

"Pelkään että ihmiset on laitettu liikkumaan,

Istuin viikonlopun aikana ystäväni kanssa viinilasin äärellä vaihtaen pitkästä aikaa ajatuksia ihmissuhteista, unelmista sekä kuluneista vuosista. Jossain kohtaa keskusteluissamme nousi puheeksi se miten elämässä mikään ei tule eteemme useinkaan ilman kovaa työtä, ja uhrauksia. On myös arvokasta, että meistä jokainen on luotu erilaiseksi. Taistellessani itse ristiriidassa omien valintojeni kanssa tuttujen ja turvallisten vaihtoehtojen sekä uhkarohkeiden päätösten keskellä olen joutunut miettimään mitä todella haluan omalta elämältäni. Missä mun on hyvä olla? Mitä todella merkitsee olla onnellinen. Onko se vain hetken tunne siitä kun elämä menee suunnitelmien mukaan, vai onko se myös sitä kun tilanteet muuttuvat ja voit silti sanoa olevasi onnellinen siellä missä tällä hetkellä seisot.

kiirehdi kiirehdi ettei aivot ehtis liikaa ahdistumaan

Henkilökohtaisesti mulle vaikeinta on ollut lähteä lapsuudenkodistani, sekä elää elämää kahden kaupungin välillä. Elämä paikkakunnalla jossa on viettänyt koko lapsuutensa on hyvin erilaista, erityistä sekä jotain jota on helppo kaivata. Kotona on hyvä olla, voi olla oma itsensä ja nähdä ystäviä jotka vielä elävät arkeaan täällä. Ne jotka tuntevat mut jo pidemmältä aikaa, tietävät kuitenkin että olen jo kauan haaveillut matkustelusta, spontaanista elämäntyylistä, ja omien unelmien toteuttamisesta. Onko kukaan koskaan silti sanonut sulle miten yksin sitä välillä tuntee olevansa kaikkien niiden muutoksien keskellä? Monesti puhutaan ulkomailla asumisen hienoudesta, rohkeudesta lähteä ja olla vapaa mutta onko kukaan koskaan kertonut siitä tunteesta kun istut öisessä metrossa yksin, ihmiset vaihtuvat, monia käsiä, jalkoja, huulia, katseita, ja erilaisia elämäntarinoita. Ihmisiä keskeltä elämää. Humalaisia ihmisiä, riitoja maksamattomista laskuista, toivottomia henkäyksiä syvään, sätkän käärimistä Sörnäisten asemalaiturilla. Tyhjyyttä. Ihmisiä etsimässä paikkaansa ympäröivässä maailmassa.

Pelkään että kaikki tähtää sokeesti vaan tulevaan,

Aina unelmien seuraaminen ei ole niin ruusuista minkä kuvan blogikirjoituksista, tai aikakausilehdistä voi saada. Välillä tullessani vanhempieni luo musta tuntuu, että en koskaan haluaisi lähteä täältä. Palatessani takaisin etelään, kotona ei välttämättä odotakaan kukaan. Usein pakatessani tavaroitani viikonlopun jäljiltä pysähdyn nojaamaan vasten käsiäni pidättämään itkua. Ei ole helppoa lähteä kun vihdoin on kerinnyt asettua sinne jossa on. Tiedän kuitenkin, että voin aina palata. Ehkä juuri se saa minut puskemaan enemmän itseäni eteenpäin, se piirre itsessäni joka ei anna periksi nostaa päätään sisältäni ja muistuttaa siitä, että jos haluaa mennä eteenpäin elämässään täytyy olla valmis tekemään muutoksia omassa arjessaan. Ne ovat ehkä pieniä, but must say that he best things take time. 

mun nuolet ei lennä sinne asti mä heitän leivän kerrallaan

Palaten siihen, mistä aloitin kirjoitukseni, näin kolmen vuoden jälkeen voisin sanoa uskovani enemmän lauseeseen "It has not been given" Juuri ne rohkeat päätökset, jotka vievät sut ehkä hetkeksi kauas kaikesta turvallisesta, opettavat eniten ja vievät kohti niitä tavoitteita joita haluamme saavuttaa. On myös tärkeää ympäröidä itsensä ihmisillä, jotka tsemppaavat sua kasvaamaan ja juoksemaan sinne jonne juuri sun kuuluu juosta. Elämässä tapaa niin monia ihmisiä, jotka tulevat suhtautumaan siihen että joku uskaltaa tavoitella jotain suurempaa todella negatiivisesti. Valitettavasti olen kohdannut ihmisiä, joilla on tapana painaa muita alaspäin nostamalla itseään tällä tavoin ylöspäin. Se on mielestäni väärin, ja se on yleensä myös narsististen ihmisten ominainen luonteenpiirre. Jokaisessa meistä on niitäkin piirteitä, ja on inhimillistä tuntea joskus olevansa kateellinen tai vaikeaksi olla onnellinen toisen puolesta jos omassa elämässä kamppailee vaikeiden asioiden kanssa. Ymmärtänette siis, mikä ero näillä kahdella on.

Mut jos tuijotat vaan yhtä puuta koko metsä voi kadota,

"The most beautiful discovery true friends make is that they can grow seperately without growing apart"  Mikä onkaan hienompaa, kuin huomata että silloinkin, kun olet kaukana kaikesta löytyy edelleen niitä ihmisiä jotka jaksavat uskoa suhun silloin kun susta itsestä tuntuu että oot ihan valmis luovuttamaan. Haluan olla kannustamassa mun ystäviä kohti niiden unelmia, ja kasvamaan ihmisinä. Tiedän, että mäkin vielä haluan asettua, haluan elää arkipäiväistä arkea, ja asua yhdellä paikkakunnalla. Haluan löytää ihmisen jonka vierestä herätä jokainen aamu auringon pilkottaessa sälekaihtimien takaa. Haluan rakastaa. Tiedän, että sen aika tulee vielä, there's no need to hurry. Mutta vielä toistaiseksi mä juoksen kunnes on aika pysähtyä. Uskaltakaa tavoitella jopa niitä hulluimpia unelmianne. Hyvää alkavaa viikkoa jokaiselle teistä!

Mut jos sä näet vaan metsän et ehkä huomaa puuta hienointa"

-Haloo Helsinki