Annammeko pelolle vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä?

Pelko tekee ihmisestä henkisesti epävarman. Pelko saa meidät lukkiutumaan henkilökohtaisen kuoremme alle. Pelko saa meidät suoriutumaan kenties huonommin, kuin mihin todelliset kykymme rittäisivät. Se saa meidät katoamaan hetkellisesti muilta ihmisiltä, tunteiden valtamereen jonne uskomme ettei kukaan muu nää. Tämän seurauksena on usein häpeä. Yrittäessämme pidellä kantavia seiniä yksin pystyssä, löydämme itsemme ajan kuluessa sillan alta, joka romahtaa jokin päivä kuin aikapommi. Voimme valehdella hetken itsellemme, mutta ajan kuluessa pelkomme astuvat elämäämme monesti salakavalasti, ehkä jopa huomaamattamme. Jos ne eivät saa mahdollisuutta tulla sanoitetuiksi, ne astuvat elämäämme mustasukkaisuuden, kontrolloinnin, sekä epäluottamuksen kaavuissa. Pelko on kuin ei kutsuttu vieras, joka saapuu silloin kun häntä vähiten kaivataan.

Varhaisissa ihmissuhteissa syntyneitä kiintymysmalleja, on helppo siirtää aikuisiän ihmisuhteisiin. Ne voivat joskus olla meille itsellemme jopa haitallisia, ellemme tiedosta omaa toimintaamme. Syvät ja luottamukselliset ihmissuhteet perustuvatkin molemminpuoleiseen ymmärrykseen, sekä siihen, että uskallamme olla haavoittuvaisia ihmisten edessä joita rakastamme eniten. Sitä ennen meidän täytyy kai kuitenkin löytää kosketus omaan herkkyyteemme. Uskon, että meidän täytyy ymmärtää omat tarpeemme, sekä tulla tietoisiksi siitä, mistä olemme jääneet vaille lapsuudessamme. Meidän täytyy ryhtyä itsellemme vanhemmiksi ja ottaa ennen kaikkea vastuu tunteistamme. Kukaan muu ei voi olla meille rakastava vanhempi, tai ihminen, joka asettaa meille rajat kuin me itse itsellemme. Emme voi antaa tunteiden ottaa valtaa meistä, sillä siten tulemme löytämään itsemme useita kertoja keskeltä myrskyä.

Monet peloistamme voivat nostaa päätään silloin, kun niitä vähiten odotamme. Luulemme, että olemme onnistuneet peittämään ne ikuisiksi ajoiksi muilta ihmisiltä. Mieltämme voi vaivata kysymys: Tulenko rakastetuksi pelkoineni? Kunnes jollain tavalla, ne ovat elossa taas esimerkiksi ensimmäisen torjutuksi tulemisen tunteen myötä. Torjutuksi tuleminen, ja tunne torjutuksi tulemisesta ovat hyvä erottaa toisistaan. Tunne on se, joka nousee menneisyyden kokemuksista, niin sanottu hetkittäinen pelkotila, jonka tehtävä on suojella meitä. Tunteet ovat oikeastaan meidän suurimpia puolustusmekanismejamme. Kipu, kertoo aina jostain hälyttävästä tilasta sisimmässämme. Olemme vaurioittaneet jotain itsessämme, joka tarvitsee aikaa ja hoitoa. Meidän on hyvä tunnistaa tunteemme, ja kuunnella sisintämme mistä tunteemme ovat peräisin. Kulttuurissamme on helpompaa kohdata fyysinen kipu, ja hakeutua sen puolesta lääkäriin kuin myöntää tarvitsevansa apua itsemme ulkopuolelta psyykkiseen pahaan oloon. Pelko, ei ole vaarallinen tunne. Vaikka miellämme sen usein negatiiviseksi, se ei itsessään ole paha. On mielestäni pohjimmiltaan kyse siitä, annammeko sille vallan hallita meitä, vai hallitsemmeko me sitä.