We wish you a Merry Christmas

Jouluaatto on täynnä toiveita. Se on juhla jota varten katetaan pöytä koreaksi laatikoilla, salaateilla, rosollilla, kraavilohella ja muilla herkuilla. Lapsuuden joulut ovat olleet muistamisen arvoisia. Yöllä herätessään ilmassa häilyi uunissa paistuvan kinkun tuoksu, sekä olohuoneen läpi hiippaillessaan saattoi pysähtyä ihailemaan kauniisti koristeltua kuusta. Joulun taikaa. Lahjat odottivat kuusen alla avaajaansa, monet meistä voivat muistaa miten vaikeaa mennä nukkumaan odottaessaan joulupukkia. Pienen mielessä harhaili monia toiveita ja ajatuksia siitä oliko ollut tarpeeksi kiltti tänä jouluna? Aamulla herätessään saattoi aistia erilaisen tunnelman kuin muina aamuina. Tänä jouluna vietimme iltaa yhdessä kolmestaan kodissa lukuisten kynttilöiden palaessa, joululaulujen soidessa syöden ja juoden lasilliset punaviiniä. Aamu alkoi joulusaunalla, jonka jälkeen suuntasimme joulukirkkoon. Mulle joulukirkko on ollut tärkeä osa joulua. Se tuo yhteen monet perheet erilaisista lähtökohdista joulukiireiden keskeltä hiljentymään ja miettimään joulun tarkoitusta. Joulun ilosanomaa. Vuosien saatossa olen alanuut arvostaa myös omaa kirkkoani. Muutama vuosi takaperin vannoin mielessäni, etten koskaan menisi naimisiin omassa kirkossani. No, nuo haaveet ovat onneksi vielä toistaiseksi aika kaukaisia, mutta kukapa tietää!

Eksyin netissä löytämääni videoon missä kymmenen lasta kirjoitti kirjeen vanhemmilleen mitä he toivoivat joululahjaksi. Oli koskettavaa huomata miten monien lapsien kirjoituksista nousivat yhdessäolon merkitys, yhteiset ruokailuhetket, jalkapallon pelaaminen sekä iltasadun lukeminen. Monesti jouluna liikaa tulee keskityttyä lahjoihin, kun mielestäni vuosien päähän kantavat muistot syntyvät kuitenkin yhdessäolosta läheisien kesken, hyvästä ruoasta sekä koko perheen leffahetkestä joulupäivänä. Kukin tavallaan, mutta monesti hienoimpia ovat olleet ne joulut jolloin koko perhe on ollut ympärillä lahjoista huolimatta. Odotan innolla kun huomenna nään siskoni, veljeni, sekä hänen vaimonsa ja ihanan kummityttöni. Uskomatonta miten kohta vuosi sitten maailmaan syntyi niin täydellinen kaunotar jolta löytyy luonnetta ja selkeästi omaa tahtoa. Ei voi olla kuin ylpeä tytöstä! Aloittelin pääsykokeisiin lukemisen täsmällisen lukusuunnitelman luomalla ja tähän mennessä kirja on vaikuttanut kyllä mielenkiintoiselta. Tuntuu vihdoin, että on tehnyt oikeasti fiksuja valintoja! Viime vuoden vakavaan lukiessa tunne oli täysin eri, nyt motivaatiota löytyy senkin edestä! Peukut pystyssä että sisälle mennään:) Hyvää joulua jokaiselle missä sen vietättekin!

What if I fall? Oh my darling, what if you fly?

Joensuu. Kolmesataaseitsemänkymmentäkolme kilometriä Helsingistä. Kahdeksan tunnin matkustusaika kotiin Laihialle. Sillä välillä kerkeää kyllä turhautua monta kertaa junan vessaan, nauttimaan liian kalliita croisantteja ja hörppimään kuumaa Pauligin aamukahvia ravintolavaunussa. Junalipun hinnaksi verkkokauppa laskee yhteissummaksi satakaksi euroa ja kymmenen senttiä ilman opiskelijakorttia. Oho. Ei ole varaa enää unohtaa sitä kiireessä kotiin. Jos tulee koti-ikävä, ei enää matkusteta yhdessä päähänpistossa takaisin sieltä mistä tultiin kyyneleitä pidätellen. Mun on pakko kai vihdoin sitoutua jonnekkin. Perustaa elämä sinne jonne ei vielä ole piirretty perustuksia. Rohkeutta vai hulluutta? Sitä mä mietin syvästi pääni sisällä. Toteuttamassa unelmiaan, vai juoksemassa pakoon. Etsimässä omaa paikkaansa, vai jo lähellä löytämässä sitä?

Uudet asiat pelottavat. Luovun pitkäaikaisesta haaveestani opiskella luokanopettajaksi. Vain koska se ei nyt tunnu oikealta. Otan askeleen tuntemattomaan. Tilasin tänään pääsykoekirjat pääaineenani psykologia. Miksi juuri psykologia? Mielikuva ammatista on kuin kauniin kiiltokuvan kääntöpuoli. Sulkiessani silmäni nään neljä valkoista seinää, mitäänsanomattomalla sisustuksella varustetun työhuoneen, kulahtaneen nahkasohvan ja tytön jonka vanhemmat ovat pakottaneet hänet juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Kotona isä juo joka viikonloppu ja äiti yrittää elättää koko perhettä kulissien kaatuessa päälle toinen toistaan murskaavammin. Tyttö saapuu istuntoon hieman epävarmana ja lasittunut katse silmillään. Hän tarkistaa vielä, ettei kukaan nähnyt häntä. Ongelmista ei ole suotavaa puhua ääneen. Seuraa syvä hiljaisuus. Kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ensikertaa. Nainen ottaa muistiinpanovihkonsa esiin ja esittää kiinnostunutta. Miten ihminen joka ei tunne sinua, haluaisi koskaan välittää miten sinä voit? Mutta sitten mieleeni nousee ajatus. Mitä jos olisinkin erilainen? Mitä sanoisin tälle nuorelle naiselle, joka on vaikean prosessin keskellä erotessaan narsistisesta miehestään ja pelkää katsoa tulevaisuuteen. Pelkää lähteä yksin ulos herätessään. Pelkää tehdä vihdoin omia valintoja. Pelkää arvostaa itseään. Mitä sanoisin hänelle?

"What if I fall?

Oh my darling, what if you fly?"

Mitä jos sisustaisin työhuoneeni kauniilla esineillä, klassisilla tavaroilla, valaistuksella ja pehmeillä huonekaluilla. Mitä jos varaisin aikaa asiakkaalleeni, olisin läsnä ja kuuntelisin. Tarjoaisin kupin teetä ja muutaman palan suklaata. Mitä jos olisin oikeasti kiinnostunut, koska todella haluaisin auttaa? Mitä jos todella haluaisin käydä ne kaikki neljäkymmentä tuntia terapiaa hänen kanssaan, jotta saisin yhden hymyn häneltä kesken keskustelun. Vain koska hän muisteli niitä aikoja jolloin elämässä oli muitakin värejä kuin harmaata. Haluaisin nähdä hänen nauttivan elämästään, elävän hetkessä ja oppimaan rakastamaan itseään. Stereotypio psykologeista mahtaa olla kovin synkkä. Sellaisia hiljaisia, diipadaapatyyppejä jotka piirtelevät kukkia kesken työajan ja paheksuvat nuoren vaikeaa elämää. Pitääkö sitä todella itse hankkiutua raskaaksi tai valittaa siitä että kenelläkään ei ole aikaa. Jokainen täällä kuitenkin syntyy ja kuolee yksin.  Mitä jos todella ymmärtäisin paljon nähneenä? Mitä jos rikkoisin kuvaa ja uskaltaisin myös näyttää asiakkailleni olevani itsekin vain ihminen.

Kuvat Pinterest

Ihminen, joka todella kohtaa toisen. Ihminen jolla on aikaa muille, mutta myös itselleen. Ihminen josta välittyisi se rakkaus jonka olen itse saanut kokea uskossani. Mitä jos jonkun elämä todella muuttuisi? Mielestäni kyse on vain asenteesta. Suomessa ei osata iloita muiden puolesta. On vaikeaa olla onnellinen kun itsekin on niin keskeneräinen. Mitä jos sanoisin, että me kaikki käsitellemme omia traumojamme läpi elämämme. Sitä että vanhempamme erosivat kun olimme lapsia, sitä että meitä hyväksikäytettiin tai että olimme koulukiusaamisen uhreina. Mitä jos joku olisi kiitollinen siitä, että hakeuduin alalle. Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä en ollut itsekkään varma mitä mieltä asiasta olisin. Onko minusta tähän? Onneksi alalla on monta suuntautumisvaihtoehtoa. Enkä suinkaan luovu pedagogisista opinnoista sivuaineena. Yliopisto on täynnä mahdollisuuksia, niin kuin elämämmekin. Voimme valita luovuttaa, tai käydä kohti myrskyä tietämättä tyyntyykö se. Viime viikonlopun suru-uutiset kotipaikkakunnallani olivat pysäyttävä osoitus siitä miten kenen tahansa elämä voi päättyä vain hetkessä. On aina pelottavaa kertoa suunnitelmista, joiden toteutuminen on vaakalaudalla. Mutta rohkeus ei ole sitä ettei pelota, vaan että uskaltaa hypätä vaikka ei tiedä selviääkö elossa. Be blessed.

Sinuun nähdä kun saan ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa

On vihdoin marraskuun ensimmäinen ilta. Ensilumi on satanut maahan ja kynttilät hohtavat lämpöään istuessani sängylläni kirjoittamassa pitkästä aikaa. Taustalla soi A Fine Frenzyn Almost Lover. Hetkessä kaikki tuntuu niin onnelliselta. Mitä mulle muuten kuuluu? Olisi paljon sanottavaa, mutta kaikkea en tänäänkään sano ääneen. Tän syksyn aikana oon unelmoinut paljon. Oppinut stressaamaan ensimmäistä kertaa tulevaisuudesta. Mitä jos ovi opiskelemaan ei avaudukkaan mulle ensi syksynä? Minne sitten? Oon opetellut olemaan useammin ajoissa, matkustanut väärään suuntaan junalla, kiittänyt siitä että mua on autettu kun oon sitä tarvinnut. Mun mielestä vahva ihminen on sellainen joka uskaltaa myös pyytää apua silloin kun on vaikeaa. Oppinut että aikuiseksi kasvaminen on sitä että uskaltaa olla rehellinen. Rehellinen siitä mitä mä haluan. Siitä mitä mä tarvitsen. Siitä miltä musta tuntuu. Siitä kuka mä olen. Oon jutellut liian myöhään ja liftannut ensimmäistä kertaa elämässäni. Hullua, mutta hauskaa. Ehkä vähän pelottavaakin. Oon pidellyt sylissäni nukkuvaa lasta, ja oppinut jotain elämän ainutlaatuisuudesta. Siitä että jokainen meistä on ihme.

Talven tullen halusin piristää itseäni syntymäpäivieni lähellä ostamalla itselleni uuden pipon. On ihanaa pukea arkeen hieman luksusta. Mikä sen parempaa kuin hyppiä ilosta, kun pitkän odotuksen jälkeen voi ostaa jotain sellaista jota on käynyt jo kauan näyteikkuinoilta ihailemassa. Materialismionnellisuutta. Laitoin myös vähän joulua jo kotiin, ja join ensimmäiset glögit ystäväni kanssa. Koristelin koulupöytäni muutamalla lasipurkilla, joihin laitoin kynttilöitä palamaan. Olen kiitollinen tulevasta joulusta. Ja toivon että nään vielä kaikki rakkaimpani. Odotan jouluruokaa ja valkeita kinoksia joululauluja unohtamatta. Tänä jouluna rakas kummityttöni viettää ensimmäisen joulunsa. Aika kuluu, ja kuukaudet vain vierähtävät. Vuosi on hiljalleen tulossa päätökseen.

Ennen kaikkea, olen oppinut olemaan enemmän kiitollisempi. Hyvää marraskuun alkua juuri sulle!

"Sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Ps. 139

And I - I I feel homeless

Syksy saapuu joka vuosi aina niin yllättäen. Ulos lähtiessään on pakko käydä vaihtamassa takki lämpimämpään ja vetää jalkaan balleriinojen sijasta nilkkurit. On tullut vihdoin aika kietoutua niihin isoihin villahuiveihin, jotka ovat odotelleet omistajaansa ullakolla koko kesän. On tullut aika käyttää kumppareita, polttaa kynttilöitä, käydä syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla. Sade hakkaa ikkunaan ensimmäisten ruskan värien alkaen värittää puiden lehtiä ja tuulen kuljettaessa niitä pitkin pihatietä. Syksy on omalla tavallaan kaunista aikaa, se on jonkun uuden ajan alkua. Syksy voi tuoda myös mukanaan surua, sekä kaipausta. Jokin aika elämässä jää taakseen.

Musta tuntui, että mulle kävi tänä vuonna niin. Tajusin kesän lämpimien päivien olevan takana päin, ja niiden leirinuotiolla vietettyjen tunnelmallisien iltojen olevan enää vain lämpimiä muistoja viime kuukausista. Monet ystävät hyvästeltiin asemille matkalukkuineen. Aurinko alkoi laskea yhä aikaisemmin. Yhtäkkiä olinkin yksin. Uudessa opistossa, jollain uudella maaperällä. Mietin iltaisin, miksen osaa olla onnellinen. Miksi en osaa nauttia muutoksesta? Mä oon aina ollut se tyttö, joka matkustaa nauttien nukkumisesta lentokentillä, eikä stressaa pakkaamisesta. Oon ollut se, jota ystävät kutsuvat huolettomaksi maailmanmatkaajaksi, ja se joka juoksee pää kolmantena jalkana kohti uusia haasteita. Oon ollut koditon, en sanan oikeassa merkityksessä vaan kuvaten sitä miten oon joutunut asettumaan sinne aina missä oonkaan mennyt. Oon ollut se tyttö, joka elää hetkessä, on välillä vähän hajamielinen ja unohtaa ilmoittaa kotiin missä päin maailmaa nyt huitelee. (Rakkaat ystävät ja äiti, pahoittelen niitä kaikkia vastaamattomia puheluita kiireen keskellä!)

Mulle olikin suuri haaste vaan pysähtyä, ja laskea siivet hetkeksi maahan, kun lukio loppui. Olin täynnä unelmia, täynnä intoa. Halusin toteuttaa heti kaikki mun villeimmätkin unelmat. Lentää Australiaan ja reissata maailmanympäri ilman huolta huomisesta. Perustaa orpokodin ja julkaista kirjan, benjihyppyä unohtamatta. No, ehkei sentään mutta well I think you know. Kaikki, tässä ja heti nyt. Tänä syksynä mä tajusin, että välillä myös muutoksenkin keskellä voi tuntea olevansa yksin. Joskus on vaikeinta vaan pysähtyä, elää arkea ja nauttia siitä. Mä tarvitsin hetken itselleni tänä syksynä. Opistolla ollessani oon tajunnut miten poikki olinkaan kesän reissaamisesta, ja hektisistä aikatauluista. Kroppa alkoi mennä säästöliekillä, ja tuntui etten pystynyt olemaan enää oma itseni. Terveisin laskenut vastustuskyky ja kurkkukipu. Meidän perheessä on aina ollut se asenne, että kaikesta selvitään ja mun oli vaikea myöntää itselleni että nyt mun ei ole hyvä olla. Tajusin ettei enää ne muut ihmiset voi tehdä mua iloiseksi, eikä omaa onneaan voi rakentaa muiden ihmisten varaan. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Joten nyt, mä oon antanut itselleni luvan levätä ja unelmoida ja kiittää mun Luojaa siitä kaikesta hyvästä mitä mulla on. Perheestä, ja ystävistä jotka on jaksaneet rakastaa mua silloinkin kun en oo itse osannut rakastaa itseäni. If you want something you've never had, then you've got to do something you've never done. Joskus pitää ottaa aikaa itselleen, jotta voi taas rakastaa ja olla onnellinen. So deep, but so true.

Your home is where your heart is

Varhainen aamu herättää auringonsäteillään mut tänäkin aamuna. Pitkästä aikaa oon hereillä ennen kahtatoista tuntematta sen suurempaa väsymystä. Juon kupin kahvia ja teen hiuksista huolettoman nutturan päälaelleni. Hetken istun keittiössämme katsellen ulos Maria Menan soidessa taustalla. Ensimmäisiä päiviä tänä kesänä, kun oon kerinnyt pysähtyä hetkeksi ihmettelemään kesän kauneutta, nauttimaan arjen yksinkertaisuudesta, ja ihmettelemään sitä miten nopeasti kesä on vierähtänytkään. Kun suljen silmät, mielessä välähtää yksittäisiä unohtumattomia hetkiä, niitä kesän kohokohtia. Valmistuin lukiosta, olin kauniissa kesähäissä, lensin maailman toiselle puolelle ystäväni kanssa Singaporeen, suutelin Marina Bayn portailla, rakastuin matkalaukkuelämään sekä rentouduin Balin valkoisilla hiekkarannoilla. Nautin syvällisistä keskusteluista aamun varhaisina tunteina, olin isosena huippuriparilla, asuin ensimmäistä kertaa yksin Helsingissä, sain uusia ystäviä, nauroin liikaa sekä kävin yöuinnilla.

Matkustin ruokakärryillä Ryttylän yössä, makasin keskellä maantietä ja tajusin miten ihania ihmisiä mun ympärillä oli. Ennen kaikkea elin hetkessä, mursin käteni ja istuin kuusi tuntia päivystyksessä nukkuen ystävän olkapäätä vasten. Tiivistettynä mä tunnen silti olevani niin onnellinen ja siunattu. Joskus sitä vaan tajuaa että myös hetkittäiset elämän vaikeatkin vaiheet kuuluu matkan varrelle. Joskus pitää myös harjoitella pysähtymistä, sitä että osaa rauhoittua kiireen jälkeen. Hyvää alkavaa viikkoa!

That don't impress me much

Kuukauden ensimmäisen päivän kunniaksi päätin ottaa itseäni vihdoin niskasta kiinni, ja ryhdistäytyä tuon mun ikuisuusprjoktin kanssa. Koska nukuin tietysti aamulla ohi ajanvaraukseni poliisilaitokselle uutta passia varten, oli mulla sitten hyvä syy aloittaa tämä kun olin yksin kotona. Mulla on ollut jo pitkään mielessä, että haluaisin pengastaa vielä ennen muuttoani tuon meidän mysteerisen vintin, joka kattaa erilaisia vaateaarteita eri vuosisadoilta. Heh, jos sitä niin voisi kuvailla. Äitini on kantanut sinne vuosien kuluessa paljon vanhoja vaatteitaan, ja siitä onkin kehkeytynyt jo yleinen vitsi muutaman ystäväni kanssa. Jos mun päältä on löytynyt jotain ennennäkemätöntä, niin ei ole tarvinnut montaa kertaa arvailla kuka on taas käynyt vintin vaatekätköillä. Samalla päätin tuoda mukanani kaikki pieneksi jääneet vaatteeni, ja järjestää ne kirpputoria varten. Lähiseudun asukkaat voivat sitten varautua, että pommitan alueemme FB-kirppistä seuraavina päivinä ahkerasti kaupaten noita meidän tarpeettomiksi jääneitä vaatteita naurettavilla hinnoilla. Tarkoitushan tässä ei ole sentään rikastua kuitenkaan.

En tiedä teistä, mutta mulla tuntuu aina käyvän niin, että olen aivan järjettömän paljon intoa täynnä aloittaessani jotain. Jostain syystä tämä lapsenomainen into tuntuu hiipuvan kuitenkin tuntien kuluessa, kun huomaat yhä seisovasi keskellä loputonta vaatevuorta ilman toivon pilkahdusta. Vihdoin kello kaksi yöllä sain huokaista helpotuksesta, ja todeta selvinneeni menettämättä järkeäni. Vaatteet olivat järjestyksessä omissa pinoissaan ja muutama aarre tuli myös pelastettua monien joukosta. Toivon mukaan nuo jollekkin kelpaavat, heh! Vaikka usein vannonkin sen nimeen, ettei naisella voi koskaan olla tarpeeksi vaatteita -, alan olla vakavasti sitä mieltä että mun shoppailut on kyllä tältä vuodelta nähty. (Note to yourself) Vaikka nykyään pyrinkin ostamaan aikaa kestäviä vaatteita, on tuonne kertynyt monia Hennesin risaisia vaatteita joita tuli teini-ikäisenä käytettyä. Mutta en voi kieltää, ettei olisi nyt hyvä fiilis! Helsinki, I'm getting ready for you! ;-)

Enjoy the little things in life

Tämä olkoon iloinen jälleennäkeminen viimeaikaisessa postaushistoriassani. Täällä kirjoittelee täynnä intoa, hulluja unelmia, rohkeutta ja haikeutta täynnä oleva tyttö. Tuleva kevät tuo mukanaan muutoksien tuulia, kun osoitteeni siirtyy virallisesti Helsingin kulmille kesän alussa. Monet ystävät, tuttu työpaikka ja lapsuuden maaseudun maisemat jäävät hetkeksi taka-alalle elämässäni. Toivon mukaan kuitenkin tosiystävät kulkevat vierelläni myös läpi näiden muutosten aikojen. Toivon voivani olla heille silti se sama ystävä kuin aiemminkin. Vain muutaman sadan kilometrin kauempana. Onneksi junat kulkevat. (Tai no. Kröhöm. Lämpimät terveiset vaan sille konduktöörille, joka sai osakseen mun turhautuneita kommentteja valtion rautateiden toiminnasta. Veloitin nimittäin tuossa pari kuukautta takaperin kaksinkertaisen summan Helsinki-Vaasa välistä lippuautomaatin viasta johtuen. Rahoja edelleen odotellessa..)

Monet tutut ja turvalliset ovet sulkeutuvat hetkellisesti takanani, uusien avautuen edessäni. Samalla tiedostan, että olen aina vain yhden puhelinsoiton päässä kotoa. Sieltä jossa minua odottavat rakastavat ihmiset. Koen että nyt on aika lähteä, sillä niinkuin sanotaan, your home is where your heart is. Blogini on ollut hyvin hiljainen kuluneiden kuukausien aikoina. Yksinkertaisesti opiskelut, sekä ylioppilaskirjoitukset ovat vieneet multa suurimman osan ajan vuorokaudesta. Välillä on myös tullut vain nautittua hetkestä kahvikupin äärellä ja palkittua itseänsä tehdystä sekä vähän vähemmän tekemättömästä työstä kirjoituksien eteen. Kyllähän te tiedätte ne päivät.

Keväiset auringonsäteet ovat lämmittäneet viime päivinä ja olenkin nauttinut näistä säistä hymy huulilla. Olen myös uhannut maaliskuun viimeisiä viikkoja pukeutumalla muutamina päivinä villakangastakkiin, sukkahousuihin, neuleeseen sekä mustaan kellohameeseen. Mun silmää tää yhdistelmä on kyllä miellyttänyt. Ei käy kieltäminen, olen saanut muutamia tyrmistyneitä katseita vanhuksilta kulkiessani kaupungissa. Mutta oon ollut viime päivinä tosi onnellinen. Suru tuo mukanaan paljon iloa. Oon katsellut paikkoja erilaisin silmin viime aikoina. Koskaan ei saisi pitää mitään itsestäänselvyytenä, vaan nauttia niistä elämän pienistä asioista. Auringonpaisteesta, tuntemattoman ihmisen hymystä, suunnittelemattomista ideoista, onnen kyynelistä sekä jokaisen naisen hetkittäisestä materialismionnellisuudesta löytäessään täydelliset korkokengät alennuksesta. Niistä pienistä elämän onnen hetkistä. Näistä kuvista olen saanut itse inspiraatiota kevään pukeutumista varten. Kuvat ovat Hel Looksin blogista. Oon viime aikoina tykästynyt vähän persoonallisempaan pukeutumiseen. Ehkä se on tää kevät, tai noi muut ihmiset! Heh. No joka tapauksessa. Ei ole turhaan sanottu, että joku päivä sitä vain huomaa että juuri ne pienet asiat olivat niitä isoja asioita. Nauttikaa elämästä!

Uusi vuosi 2014

Kuluneeseen vuoteen on mahtunut monia unohtumattomia muistoja, niin vastoinkäymisiä, kuin lukemattomia ilon hetkiäkin. Vuosi vaihtui mahtavassa seurassa rakettien paukkuessa ja monien iloisten ihmisten ympäröimänä Ryttylässä. Lähdin sunnuntaina junalla Kansanlähetysopistolle jossa kävin aikoinaan oman riparini muutama vuosi takaperin. Oon tutustunut siellä moniin upeisiin ihmisiin, joita on aina yhtä kiva nähdä pitkän ajan jälkeen. Tällä kertaa Ryttylässä järjestettiin kristillinen uudenvuodenleiri jossa oltiin käymässä ystävien kanssa. Illan kruunasi ehdottomasti Maijun kanssa yösaunomiset jossa vaihdettiin syvällisiä ajatuksiamme ja muisteltiin kulunutta vuotta, heh! Samalla reissulla näin myös muita Helsingin lähiseudulla asuvia ystäviäni. Mä rakastan matkustamista. Junamatkoissa on aina oma tunnelmassa. On vapauttavaa pysähtyä vain katselemaan ulos ikkunasta maisemia kuunnellen hyvää musiikkia, sekä antaa ajatusten vain virrata vapaasti.

On taas uudenvuodenlupauksien aika, ja päätinkin olla yksi niistä salille ryntäävistä toivottomista treenaajista heti uudenvuodenaaton jälkeen! :D Eli toisinsanoen otin itseäni niskasta kiinni ja päätin aloittaa taas salilla käymisen ahkerasti. Lupasin myös muutamia muita vähän henkilökohtaisempia juttuja itselleni, toivottavasti tällä kertaa lupauksissa pysyttäisiin ja niistä saisi potkua tulevaan kevääseen. Tämä päivä alkoi pitkään nukkumisella ja päätin aloittaa kirjoituksiin lukemisen. Jännittävää! Tänä keväänä kaikki tulee olemaan niin erilaista, mutta myös omalla tavallaan mielenkiintoista ja uutta. Jään innolla odottelemaan mitä tuleman pitää:)