And I - I I feel homeless

Syksy saapuu joka vuosi aina niin yllättäen. Ulos lähtiessään on pakko käydä vaihtamassa takki lämpimämpään ja vetää jalkaan balleriinojen sijasta nilkkurit. On tullut vihdoin aika kietoutua niihin isoihin villahuiveihin, jotka ovat odotelleet omistajaansa ullakolla koko kesän. On tullut aika käyttää kumppareita, polttaa kynttilöitä, käydä syvällisiä keskusteluja ystävien kanssa ja syödä suklaata hyvällä omallatunnolla. Sade hakkaa ikkunaan ensimmäisten ruskan värien alkaen värittää puiden lehtiä ja tuulen kuljettaessa niitä pitkin pihatietä. Syksy on omalla tavallaan kaunista aikaa, se on jonkun uuden ajan alkua. Syksy voi tuoda myös mukanaan surua, sekä kaipausta. Jokin aika elämässä jää taakseen.

Musta tuntui, että mulle kävi tänä vuonna niin. Tajusin kesän lämpimien päivien olevan takana päin, ja niiden leirinuotiolla vietettyjen tunnelmallisien iltojen olevan enää vain lämpimiä muistoja viime kuukausista. Monet ystävät hyvästeltiin asemille matkalukkuineen. Aurinko alkoi laskea yhä aikaisemmin. Yhtäkkiä olinkin yksin. Uudessa opistossa, jollain uudella maaperällä. Mietin iltaisin, miksen osaa olla onnellinen. Miksi en osaa nauttia muutoksesta? Mä oon aina ollut se tyttö, joka matkustaa nauttien nukkumisesta lentokentillä, eikä stressaa pakkaamisesta. Oon ollut se, jota ystävät kutsuvat huolettomaksi maailmanmatkaajaksi, ja se joka juoksee pää kolmantena jalkana kohti uusia haasteita. Oon ollut koditon, en sanan oikeassa merkityksessä vaan kuvaten sitä miten oon joutunut asettumaan sinne aina missä oonkaan mennyt. Oon ollut se tyttö, joka elää hetkessä, on välillä vähän hajamielinen ja unohtaa ilmoittaa kotiin missä päin maailmaa nyt huitelee. (Rakkaat ystävät ja äiti, pahoittelen niitä kaikkia vastaamattomia puheluita kiireen keskellä!)

Mulle olikin suuri haaste vaan pysähtyä, ja laskea siivet hetkeksi maahan, kun lukio loppui. Olin täynnä unelmia, täynnä intoa. Halusin toteuttaa heti kaikki mun villeimmätkin unelmat. Lentää Australiaan ja reissata maailmanympäri ilman huolta huomisesta. Perustaa orpokodin ja julkaista kirjan, benjihyppyä unohtamatta. No, ehkei sentään mutta well I think you know. Kaikki, tässä ja heti nyt. Tänä syksynä mä tajusin, että välillä myös muutoksenkin keskellä voi tuntea olevansa yksin. Joskus on vaikeinta vaan pysähtyä, elää arkea ja nauttia siitä. Mä tarvitsin hetken itselleni tänä syksynä. Opistolla ollessani oon tajunnut miten poikki olinkaan kesän reissaamisesta, ja hektisistä aikatauluista. Kroppa alkoi mennä säästöliekillä, ja tuntui etten pystynyt olemaan enää oma itseni. Terveisin laskenut vastustuskyky ja kurkkukipu. Meidän perheessä on aina ollut se asenne, että kaikesta selvitään ja mun oli vaikea myöntää itselleni että nyt mun ei ole hyvä olla. Tajusin ettei enää ne muut ihmiset voi tehdä mua iloiseksi, eikä omaa onneaan voi rakentaa muiden ihmisten varaan. Jokainen on vastuussa omasta onnellisuudestaan. Joten nyt, mä oon antanut itselleni luvan levätä ja unelmoida ja kiittää mun Luojaa siitä kaikesta hyvästä mitä mulla on. Perheestä, ja ystävistä jotka on jaksaneet rakastaa mua silloinkin kun en oo itse osannut rakastaa itseäni. If you want something you've never had, then you've got to do something you've never done. Joskus pitää ottaa aikaa itselleen, jotta voi taas rakastaa ja olla onnellinen. So deep, but so true.