What if I fall? Oh my darling, what if you fly?

Joensuu. Kolmesataaseitsemänkymmentäkolme kilometriä Helsingistä. Kahdeksan tunnin matkustusaika kotiin Laihialle. Sillä välillä kerkeää kyllä turhautua monta kertaa junan vessaan, nauttimaan liian kalliita croisantteja ja hörppimään kuumaa Pauligin aamukahvia ravintolavaunussa. Junalipun hinnaksi verkkokauppa laskee yhteissummaksi satakaksi euroa ja kymmenen senttiä ilman opiskelijakorttia. Oho. Ei ole varaa enää unohtaa sitä kiireessä kotiin. Jos tulee koti-ikävä, ei enää matkusteta yhdessä päähänpistossa takaisin sieltä mistä tultiin kyyneleitä pidätellen. Mun on pakko kai vihdoin sitoutua jonnekkin. Perustaa elämä sinne jonne ei vielä ole piirretty perustuksia. Rohkeutta vai hulluutta? Sitä mä mietin syvästi pääni sisällä. Toteuttamassa unelmiaan, vai juoksemassa pakoon. Etsimässä omaa paikkaansa, vai jo lähellä löytämässä sitä?

Uudet asiat pelottavat. Luovun pitkäaikaisesta haaveestani opiskella luokanopettajaksi. Vain koska se ei nyt tunnu oikealta. Otan askeleen tuntemattomaan. Tilasin tänään pääsykoekirjat pääaineenani psykologia. Miksi juuri psykologia? Mielikuva ammatista on kuin kauniin kiiltokuvan kääntöpuoli. Sulkiessani silmäni nään neljä valkoista seinää, mitäänsanomattomalla sisustuksella varustetun työhuoneen, kulahtaneen nahkasohvan ja tytön jonka vanhemmat ovat pakottaneet hänet juttelemaan jonkun ammattilaisen kanssa. Kotona isä juo joka viikonloppu ja äiti yrittää elättää koko perhettä kulissien kaatuessa päälle toinen toistaan murskaavammin. Tyttö saapuu istuntoon hieman epävarmana ja lasittunut katse silmillään. Hän tarkistaa vielä, ettei kukaan nähnyt häntä. Ongelmista ei ole suotavaa puhua ääneen. Seuraa syvä hiljaisuus. Kaksi ihmistä kohtaavat toisensa ensikertaa. Nainen ottaa muistiinpanovihkonsa esiin ja esittää kiinnostunutta. Miten ihminen joka ei tunne sinua, haluaisi koskaan välittää miten sinä voit? Mutta sitten mieleeni nousee ajatus. Mitä jos olisinkin erilainen? Mitä sanoisin tälle nuorelle naiselle, joka on vaikean prosessin keskellä erotessaan narsistisesta miehestään ja pelkää katsoa tulevaisuuteen. Pelkää lähteä yksin ulos herätessään. Pelkää tehdä vihdoin omia valintoja. Pelkää arvostaa itseään. Mitä sanoisin hänelle?

"What if I fall?

Oh my darling, what if you fly?"

Mitä jos sisustaisin työhuoneeni kauniilla esineillä, klassisilla tavaroilla, valaistuksella ja pehmeillä huonekaluilla. Mitä jos varaisin aikaa asiakkaalleeni, olisin läsnä ja kuuntelisin. Tarjoaisin kupin teetä ja muutaman palan suklaata. Mitä jos olisin oikeasti kiinnostunut, koska todella haluaisin auttaa? Mitä jos todella haluaisin käydä ne kaikki neljäkymmentä tuntia terapiaa hänen kanssaan, jotta saisin yhden hymyn häneltä kesken keskustelun. Vain koska hän muisteli niitä aikoja jolloin elämässä oli muitakin värejä kuin harmaata. Haluaisin nähdä hänen nauttivan elämästään, elävän hetkessä ja oppimaan rakastamaan itseään. Stereotypio psykologeista mahtaa olla kovin synkkä. Sellaisia hiljaisia, diipadaapatyyppejä jotka piirtelevät kukkia kesken työajan ja paheksuvat nuoren vaikeaa elämää. Pitääkö sitä todella itse hankkiutua raskaaksi tai valittaa siitä että kenelläkään ei ole aikaa. Jokainen täällä kuitenkin syntyy ja kuolee yksin.  Mitä jos todella ymmärtäisin paljon nähneenä? Mitä jos rikkoisin kuvaa ja uskaltaisin myös näyttää asiakkailleni olevani itsekin vain ihminen.

Kuvat Pinterest

Ihminen, joka todella kohtaa toisen. Ihminen jolla on aikaa muille, mutta myös itselleen. Ihminen josta välittyisi se rakkaus jonka olen itse saanut kokea uskossani. Mitä jos jonkun elämä todella muuttuisi? Mielestäni kyse on vain asenteesta. Suomessa ei osata iloita muiden puolesta. On vaikeaa olla onnellinen kun itsekin on niin keskeneräinen. Mitä jos sanoisin, että me kaikki käsitellemme omia traumojamme läpi elämämme. Sitä että vanhempamme erosivat kun olimme lapsia, sitä että meitä hyväksikäytettiin tai että olimme koulukiusaamisen uhreina. Mitä jos joku olisi kiitollinen siitä, että hakeuduin alalle. Aloittaessani kirjoittamaan tätä tekstiä en ollut itsekkään varma mitä mieltä asiasta olisin. Onko minusta tähän? Onneksi alalla on monta suuntautumisvaihtoehtoa. Enkä suinkaan luovu pedagogisista opinnoista sivuaineena. Yliopisto on täynnä mahdollisuuksia, niin kuin elämämmekin. Voimme valita luovuttaa, tai käydä kohti myrskyä tietämättä tyyntyykö se. Viime viikonlopun suru-uutiset kotipaikkakunnallani olivat pysäyttävä osoitus siitä miten kenen tahansa elämä voi päättyä vain hetkessä. On aina pelottavaa kertoa suunnitelmista, joiden toteutuminen on vaakalaudalla. Mutta rohkeus ei ole sitä ettei pelota, vaan että uskaltaa hypätä vaikka ei tiedä selviääkö elossa. Be blessed.