lauantai 1. marraskuuta 2014

Sinuun nähdä kun saan ja nähdyksi tulla kaksi pelkonsa voittaa

On vihdoin marraskuun ensimmäinen ilta. Ensilumi on satanut maahan ja kynttilät hohtavat lämpöään istuessani sängylläni kirjoittamassa pitkästä aikaa. Taustalla soi A Fine Frenzyn Almost Lover. Hetkessä kaikki tuntuu niin onnelliselta. Mitä mulle muuten kuuluu? Olisi paljon sanottavaa, mutta kaikkea en tänäänkään sano ääneen. Tän syksyn aikana oon unelmoinut paljon. Oppinut stressaamaan ensimmäistä kertaa tulevaisuudesta. Mitä jos ovi opiskelemaan ei avaudukkaan mulle ensi syksynä? Minne sitten? Oon opetellut olemaan useammin ajoissa, matkustanut väärään suuntaan junalla, kiittänyt siitä että mua on autettu kun oon sitä tarvinnut. Mun mielestä vahva ihminen on sellainen joka uskaltaa myös pyytää apua silloin kun on vaikeaa. Oppinut että aikuiseksi kasvaminen on sitä että uskaltaa olla rehellinen. Rehellinen siitä mitä mä haluan. Siitä mitä mä tarvitsen. Siitä miltä musta tuntuu. Siitä kuka mä olen. Oon jutellut liian myöhään ja liftannut ensimmäistä kertaa elämässäni. Hullua, mutta hauskaa. Ehkä vähän pelottavaakin. Oon pidellyt sylissäni nukkuvaa lasta, ja oppinut jotain elämän ainutlaatuisuudesta. Siitä että jokainen meistä on ihme.














Talven tullen halusin piristää itseäni syntymäpäivieni lähellä ostamalla itselleni uuden pipon. On ihanaa pukea arkeen hieman luksusta. Mikä sen parempaa kuin hyppiä ilosta, kun pitkän odotuksen jälkeen voi ostaa jotain sellaista jota on käynyt jo kauan näyteikkuinoilta ihailemassa. Materialismionnellisuutta. Laitoin myös vähän joulua jo kotiin, ja join ensimmäiset glögit ystäväni kanssa. Koristelin koulupöytäni muutamalla lasipurkilla, joihin laitoin kynttilöitä palamaan. Olen kiitollinen tulevasta joulusta. Ja toivon että nään vielä kaikki rakkaimpani. Odotan jouluruokaa ja valkeita kinoksia joululauluja unohtamatta. Tänä jouluna rakas kummityttöni viettää ensimmäisen joulunsa. Aika kuluu, ja kuukaudet vain vierähtävät. Vuosi on hiljalleen tulossa päätökseen.




























Ennen kaikkea, olen oppinut olemaan enemmän kiitollisempi. Hyvää marraskuun alkua juuri sulle!

"Sinä olet minut tutkinut, sinä tunnet minut. Missä olenkin, minne menenkin, sen sinä tiedät, jo kaukaa sinä näet aikeeni. Sinä suojaat minua edestä ja takaa, sinä lasket kätesi minun päälleni. Sinä tiedät kaiken. Se on ihmeellistä, siihen ei ymmärrykseni yllä. Sinä olet luonut minut sisintäni myöten, äitini kohdussa olet minut punonut. Minä olen ihme, suuri ihme, ja kiitän sinua siitä. Sinun silmäsi näkivät minut jo idullani, sinun kirjaasi on kaikki kirjoitettu. Ennen kuin olin elänyt päivääkään, olivat kaikki päiväni jo luodut." Ps. 139



4 kommenttia:

  1. Otsikon itselle tärkeä teksti, kuvat, mainitsemasi biisin soiminen taustalla, kauniit sanat ja lopun raamantunkohta saivat mut itkemään. Kiitos :)

    VastaaPoista
  2. Voi kun kiva kuulla Maisu! Välillä on ihana pohtia syvällisiä ja rakastan tuoda sitä puolta myös kirjoituksiini mukaan! :-) Iloista joulua sulle! <3

    VastaaPoista
  3. Ihania tuumiskeluja...niin tunnelmallisia ja aitoja selvästi aidolta ihmiseltä. <3 Äläkä ressaa tulevasta, itse olen sen huomannut että ei ole ylämäkeä ilman alamäkeä. Jokainen löytää paikkansa täältä. Mahtavaa joulua sulle ja tsemppiä! :)

    TK

    VastaaPoista
  4. Voi kiitos tsemppaavista sanoista! Tää joulu on kyllä sitä aikaa kun on niin ihana vaan heittäytyä sängylle ja nauttia kirjoittamisesta! :-) Mä oon aika spontaani useissa asioissa mutta tälläset tulevaisuuteen liittyvät tärkeet päätökset tuottaa mulle kyllä ainakin toistaiseksi suurta päänvaivaa! Mutta eiköhän ovet aukene sinne jonne juuri kuuluukin :)

    VastaaPoista